"Tiedätkö mikä ongelmasi on? Sinä et usko itseesi. Et tule koskaan olemaan onnellinen jos et opi rakastamaan ja uskomaan itseesi ja omiin vahvuuksiisi."

Siinä ne sanat sitten oli. Ja nämä minun piti kuulla egyptiläiseltä exältäni. Nyt minua hävettää. En ole pystynyt pitkään aikaan katsomaan itseeni sisimpääni ja tämä mies onnistuu lukemaan minut parissa minuutissa kuin avointa kirjaa. Todellisuus iski niin kovaa että oli pakko itkeä hetken. Teki mieli ampua se mies, mutta hetken päästä rauhoituttuani, tiesin että hän oli oikeassa.

En tiedä miksi en ikinä ole osannut uskoa itseeni. Olen ollut tällainen lähes koko elämäni ajan. Muistan kun jo lapsena vähättelin omia kykyjäni, vaikka minua kehuttiin monesti lahjakkaaksi niin monessa asiassa. Mutta mitä enemmän ihmiset osoittavat kehuja ja tukea minulle, sitä enemmän haluan piiloutua. Nuorempana minua ärsytti se, että ihmiset kehuivat minut. Saatoin jopa huutaa vastaukseksi etten minä ole taitava, kuka tahansa osaisi tehdä samaa jos vähääkään antaisivat itsensä yrittää. Olen aina miettinyt miksi en osaa vastaanottaa kehuja ja myöntää vahvuuteni ylpeänä. Jostain syystä en vain osaa. Kun tapasin Navinderin, hän yritti kuukausikaupalla auttaa minua ymmärtämään, että minulla on lahjakkuus näytellä. Hänhän halusi nostaa minut Bollywoodin tähtitaivaalle. Pudistin päätäni kuin itsepäinen pikkulapsi ja sanoin, että en ole tarpeeksi hyvä. En ole mitään.

Teorioita minulla on ollut muutama, mutta yksikään niistä ei ole vielä oikein tuntunut tarpeeksi hyvältä selitykseltä. Voiko esm olla että tämä on vain synnynnäinen vika, jonka sain jo äitini kohdussa? Vai vähättelenkö itseäni, koska yritän jatkuvasti piiskata itseäni tekemään parempaa, ja rankaisen itseäni jos asiat eivät hoidu niin kuin olin alunperin suunnitellut? Rankaisenko itseäni koska koen että olen menneisyydessä tehnyt (omasta mielestäni) niin monta virhettä, joille en voi antaa itselleni anteeksi, ja siksi muistutan niistä itselleni jotta en toistaisi niitä virheitä tulevaisuudessa? Mietin aina että mistä tällainen itseinho oikein johtuu. Jotenkin en usko että kyseessä olisi ihan luonnollinen luonnepiirre. Jostain sen on täytynyt saada alkunsa. Mutta mistä? Isän lähtö, pikkusisarista huolehtiminen ja kasvatuksessa auttaminen, perheväkivalta, se että olen lapsuudessani nähnyt ja kokenut enemmän kuin yhden ihmisen tarvitsisi nähdä koko elämänsä aikana, koulukiusaaminen...?

On totta että olen käynyt elämänkoulun rankemman tien kautta. Menneisyyteeni on kirjoitettu liian paljon valitettavia tapahtumia. Jospa nämä kaikki ovat yhdessä rakentaneet ympärilleni muurin, jonka taakse piiloudun kun ihmiset tulevat liian lähelleni. Miksi pitäisi piiloutua? Koska en osaa luottaa itseeni ja omiin vahvuuksiini. Siinähän ne taikasanat taitavat olla. Olen ottanut menetyksiä liian kovalla kädellä vastaan, ja rankaisen itseäni koska en halua että ne samat tapahtumat toistuvat uudelleen. Mielummin kuolisin kun sortuisin niihin samoihin virheisiin. Ja tällä mekanismilla olen yrittänyt suojella itseäni maailmalta. Nyt kun luen tätä tekstiä, alan oivaltaa, että tällainen ei voi jatkua. Tai, voihan se jatkua mutta todennäköisesti en tule koskaan antamaan itseäni olemaan 100% onnellinen, koska olen liian kiireinen piiskaamaan itseäni ja puskemaan itseäni yrittämään olla toistamatta virheitä. Olen kuullut sanonnan "et voi rakastaa ketään ennen kun opit rakastamaan itseäsi" niin monta kertaa, mutta vasta hiljattain olen alkanut ymmärtämään. Ehkä siksi juuri menetin Navinderin. Vaikka olin onneni kukkuloilla, en silti pystynyt luottamaan itseeni. Kylmä totuus, mutta sen kannattaisi nyt kohdata, tai tulen kärsimään siitä loppuelämäni ajan. En ole koskaan antanut itselleni anteeksi, saati mahdollisuuden aloittaa tyhjältä pöydältä. Olisikohan nyt aika jättää kaikki taakse.

Vanhoista tavoista ja suojamuurista on aina vaikeaa päästä eroon. Mutta joko aloitan prosessin nyt, tai onnellinen elämä tulee olemaan vain unelma. Tästä puhutaan terapialla tämän viikon aikana. En ole käynyt hänen luona vähään aikaan, ja myönnän että syynä on että en ole uskaltanut kohdata itseäni. Tämä saa luvan loppua, ihan oikeasti.