Sisälläni ulvoo sekä ilo että suru. Ja näillä kahdellahan on sama tekijä. Enää 3 päivää matkalleni, sain juuri matkakuumeeni vihdoin nousemaan. Näkemisen riemu sai sitten komean putouksen kun tuli viesti "viisumihakemukseni evättiin - taas. Ja kuulema en saa hakea uuttaa viisumia vähään aikaan, joten pelkään että joudumme taas tuomaan sinut luokseni seuraavan kerran [eli se kesäaika jota olimme miettineet]". Itku, epätoivo, raivo. Ensin meidän rakas Suomen lähetystö evää pääsyn, nyt Ranska. Hän joka keksi ulkoasiainpolitiikan saa minun puolesta kärähtää manalassa ainakin toiset pari tuhatta vuotta.

Olen nyt itkenyt pari tuntia eikä sille näy loppua. Osa minusta haluaisi luovuttaa, antaa hänen mennä jotta saisi löydettyään itselleen sopivamman vaimon jonka kanssa hän perustaisi perheen, sillä hän jos kukaan muu sen ansaitsee. Toinen osa taas haluaa jatkaa taistelua, ihan sama meneekö siihen kuukausia tai vuosia. Mutta se ei ole reilua häntä kohtaan. En voi olla kysymättä miksi juuri me? Miksi minut lähetettiin niin kauas? Syvällä sisimmässäni haluaisin vaan pakata ja jäädä sinne Intiaan, vain jotta saisimme sen elämän minkä aina olemme halunneet. Piupaut välitän opiskelusta, duunista, kaikesta... en vaan jaksaisi. Haluan vaan tehdä kaiken oikein, mutta mitä ikinä teenkin, joku vetää minut takaisin karuun todellisuuteen.

Ainoa lohtuni on odottaa pari päivää kunnes pääsen hänen luokse. Saamme vihdoin kasvotusten keskustella, haluan palavasti kertoa ahdinkoni ja suruni. Haluan että löydämme jonkun tien, joka lopettaisi kaiken vääryyden mikä meitä nyt kiusaa. Vielä jos jaksaisi pari päivää. En halua ajatella paluuta, se raastaa minut hengiltä. En halua ajatella paluuta kotiin, arkeen ja sen tuomaan yksinäisyyteen. Jo viimekertainen ero tuntui aivan kamalalta. Miten voisimme selvitä niistä, sillä niitä joudumme todennäköisesti kohtamaan vielä monta.

Syytän kaikesta itseäni. Minä tähän peliin menin mukaan, vaikka tiesin riskit. Nyt vaan pelkään että olen hotkaissut liian suuren palan. En haluaisi häntä jättää, mutta miten voin olla varma, että saisimme yhteisen tulevaisuuden kun pari hemmetin paperia estää meitä saamasta toivettamme? En halua mitään muuta kuin hänen syliin, nyt ja aina. Siinä minulla on aina turvallisin olo. Rukoilen ja rukoilen, mutta milloin saamme vastauksen? Milloin saamme merkin, joka kertoisi että tulevaisuus-haaveemme eteen kannattaa taistella?

On tämäkin viikko ollut aikamoista hampaiden kanssa irvistelyä. Totesin alkuviikon aikana itselleni, etten ole ollut täysin rehellinen itselleni ja rakkaalleni. En tiennyt että sodin vieläkin menneitä demoneja vastaan. Oletin jo pitkään, että ne olivat poissa. Vaan ei. Viimeisillään edessäni seisoo Pelko. Hän on onnistunut pidättelemään minua päästääkseni eteenpäin. Pelko, että joku tai jokin vielä vie Tonyn minulta, pelko ettemme voi saada elää unelmaamme. Se juuri aiheutti minun ja rakkaani välillä salamointia, eroakin jo mietittiin. Unettoman ja itkuisen yön jälkeen, tuli viesti

"Haluan sinut lähelleni, mutta en tiedä pystynkö siihen jos pelkäät tulevaisuutemme eteen. Luottaisit minuun, ainoastaan minuun, sillä en ole sinulle kertaakaan antanut aihetta epäröidä rakkauttani sinua kohtaan. Voitko jättää pelon taakse, jotta saisimme vielä sen, minkä haluamme?" Taas oikeassa, on se joskus ihmeellistä miten mies osaa lukea minua kun avointa kirjaa. Mutta oikeassa hän on. Olen antanut menneisyyden tuomat traumat ja pelot vangita mieleni ja sieluni, siksi saamme kärsiä. Haluan ne pois. Lopullisesti.

Tänään kävin tutun terapeuttini luona, hän oli suositellut tulemaan jälkitarkastukseen, sillä viime käynnistäni oli jo mennyt melkein vuosi (olisiko ollut toukokuussa 2010). Kerroin että voin erittäin hyvin, viime vuoteen verrattuna olen kuin taivaassa, mutta vielä on asioita jotka ovat jääneet vaivaamaan. Hän suositteli että tapaisimme vielä ainakin vähään aikaan, jotta saisimme ne ongelmat selvitettyä. Tuntuu hyvältä, luotan häneen, hän tuntee historiani ja auttoi minua suuresti pääsemään kaikesta kauhusta pois, mutta tunnen myös hermostuneisuutta. Tulenko onnistumaan tavoitteessani? Vai tulenko vaan vakuuttelemaan kaiken olevan kunnossa, vaikka sydän huutaa apua? Rukoilen, että tällä kertaa saisin rauhan.

Miksi ihmisten pitää lähteä ulkomaille pääsiäisen aikana, lippujen hinnatkin kohonneet taivaisiin asti? Siis Suomesta ulkomaille. Tonyn Pariisi-työkeikastakaan ei ole tietoakaan, viisumi-asiat pysyvät hiljaisina. Katsoimme viisumihakemuksen tilannetta netissä. Application for Applicant (nimi) has been forwarded to The Embassy on 16/03/2011. Onpa lohdullista. Näyttäisi siltä, ettei jopa business-viisumi Pariisin kautta auttaisi häntä luokseni. Lohdutamme sanomalla, että jos häntä ei tärppää, lennän hänen luokse, ja ilmeisesti lähdemme taas Goaan hemmottelulomalle.

Goaa on aina ikävä. Kunhan siellä ei ole täystungosta venäläisistä, kuulema tammi-helmikuun vaihteella siellä oli ollut kunnon tungos kun idän naapurimme käyvät siellä kylässä. Oli mukavaa olla siellä marraskuun alkupuolella, niin hiljaista menoa. Muistelen retkiämme, kun ajelimme vuokraamallamme skootterilla ympäri kaupunkia. Hän istui aina kuskin paikalla, minä turvallisesti takana, minä kun en ole motoriikan ystäviä. Käsivarteni hänen ympärillä, jotka hän aina välein nappasi ja suukotteli hellästi, jolloin puna nousi aina poskiini. Annoin pääni levätä hänen olkapäällä, selällä, ja katselin lumoutuneena maisemia. Nautin läheisyydestä, siinä minulla on aina turvallinen olo.

Kävi sitten nyt niin, että suurlähetystö laittoi ei-leiman papereihin. Se siitä sitten. Ainakin tältä erää. Eilen tuli itkettyä ja paljon, mutta tänään avasin silmäni ja näin valoa tunnelissa. En aio maatan sängyllä ja pohtia pääni puhki mikä meni vikaan, vaan lähdemmekin miehen kanssa Plan B:hen. Toisin sanoin, kun loma iskee pääsiäisviikolla, meikäläinen lentää Intian lämpöön, oman kullan kainaloon. Uutta viisumia haetaan hänelle kesällä, mikä on oikeastaan parempi aika kuin nyt, sillä kesällä olen enemmän vapaalla, ja suomalainen kesä kun on niin kaunis. Ja lämmin. Ei tarvitse miehen kärsiä tästä hyytävästä kylmyydestä.

Taitaa jonkinlainen kuume taas iskeä kun on perhanan kylmä (totta kai, näillä celcius-mitoilla), päätä särkee, on paha olo... kuulostaa tutulta kaverilta. Saa nähdä jaksaako huomenna vielä töihin. Lomaa olisi ensi viikon keskiviikosta perjantaihin. Yritin tänään jos olisi saanut lomapäivät huhtikuuhun, mutta kun ei, piti käyttää ne tässä jaksossa. Nojaa, kai mie selviään vähän päälle viikon siellä Intiassa, parempi kun ei mikään.

Tekisi mieli juustopastaa, mutta nyt ei vaan jaksaisi kauppaan. Jospa ottaisin nokoset, ehkä olo paranisi.

Viikonloppu taitaa mennä äidin luona, en haluaisi nyt olla täällä yksinäni, kuvittelevani rakkaani vierelläni niin kuin oli haaveena. Huoh...

Tämä on just tätä kun luvataan eikä koskaan tule tehtyä. Nyt puhun rakkaan Suomen lähetystön työstä tuolla Intiassa. Lupasivat katsokaas että passi ja viisumi olisi Tonylle valmis torstaina, sitten sanottiin perjantaina, lauantaina, ja nyt vielä maanantaiksi täytyy odottaa. Miten voi olla niin vaikeata? Tekisi niin mieli kirjoittaa heille oikein kaunis kirje mielipiteestäni heidän puuhailua kohtaan. Mutta täytynee odottaa. Tuntuu vaan tyhmältä kun odotimme hänen voivan saapuvan jo huomenna, mutta taas venyy, ja matka lyhenee. Kahden viikon yhdessäolo taitaakin lyhentyä kymmenen päivän visiitiksi. Eikö heillä ole siellä sydäntä paikoillaan?

Vähän hampaita vihloo, pyydän kovasti anteeksi. Puolukkapäivät iskivät myös sopivasti samaan ajankohtaan, joten ei ihme että pännii kovemmin kun uskoisikaan. Mutta se, että lähetystö ei voi olla pitäämättä lupausta, suututtaa kovasti. Olemme odottaneet vähän päälle kaksi viikkoa vastausta, on ihme kun ei asiat hoidu kunnolla. Suomi on pieni maa, ei tänne hirveesti turisteja Intiasta tule ainakaan nyt pakkaspäivien aikana. Huoh...

No mutta, odotella täytyy. Leputtaakseni hermojani menin aamupäivällä kävelylle satamaan. Jää on nyt aika paksua, joten päätin kävellä merta pitkin. Oli niin kaunista.

Tänään voisi kömpiä peiton alle ja katsoa joukko Bollywood fimeljä. Om Shanti Om ja kesken jäänyt Partner sopisi nyt tähän mielialan kohotteluun.