Vuoden viimeinen päivä, uusia mahdollisuuksia edessä. Olen toivokkaalla mielellä, enemmän kuin viime vuonna. Tuntuu että ottaisin uuden askeleen elämässäni, niin paljon tapahtui tänä vuonna. Toivottavasti 2012 tuo mukanaan parempia seikkailuja.

Nyt ei muuta sanoa kuin...

Nukuin viime yönä huimat 16 tuntia. Niin käy kun valvoo 24 tuntia putkee olettaen, että kyllähän se minulta onnistuu. Ilmeisesti ei. Mutta mutta, unirytmi alkaa pikkuhiljaa löytyä, ihmettelen kuinka päädyn unten maille puolilta öin ja herään aikaisin aamulla. Lähden tämän merkinnän jälkeen salille, siellä on niin ihanan rauhallista aamuisin. Olen pikkuhiljaa alkanut arvostamaan aamuja. Päivä on niin nuori, maailma koskematon ja ilmapiiri ihanan leppoisa. Lisäksi saan hyvän olon kun tajuaan, miten paljon saan tehtyä ennen puoltapäivää. Ei tule enää näitä "voi hitsi, nyt se jäi tekemättä... teen sen sitten huomenna", vaan hommat hoituu just niin kuin pitäisi. Olen tyytyväinen. Ehkäpä minusta on sittenkin aamuihmiseksi :D

Joulu meni leppoisasti perheen luona se pari päivää. Lahjojakin tuli mukava määrä, tässä iässä ei oikein jaksa lahjamääristä välittää. Ja nyt ei tullut mitään turhaa roinaa, vain oikeasti käyttökelpoista tavaraa. Pukki toi sukat, Muchan kalenterin vuodelle 2012, suklaata, rahaa, suihku- ja hygieniatuotteita (kaikki luonnonystävällisiä, ihanaa kun ihmiset muistivat Äiti Maa-rakkauttani) ja kaksi kokkauskirjaa: Kausiruokaa Kasviksista, kirj. Pia Hall (kust. Minerva) ja Anjumin Helpot Intialaiset, kirj. Anjum Anand (kust. Multikustannus).

Oikeassa kuvassa nukkuu vaarini, hänen äitinsä, veljensä ja vanhempansa. Tänne minutkin lasketaan kun aikani tässä maailmassa päättyy.

Myönnän, että söin jouluna viimeisen joulukinkkuni. Jäi olo haikeaksi, sillä kinkun syönti on ollut se joulun kohokohta, mutta nyt huomasin ettei se enää tuntunut kovin erikoiselta. Noh, ensi vuodeksi teen jotain muuta hyvää :P Vuoden vaihteessa olen sitten 100% punalihavapaa. Ensi vuonna jätän toivon mukaan kokonaan valkoisen lihan. Eli kanan. Kanaa en tosin ole enää syönyt kun muutaman kerran tänä vuonna, ja kananmunaa en enää ollenkaan käytä ruuanlaitossa. Mahtaakohan tämä lupaus toteutua odotettua aikaisemmin? Kala pysyy vielä, siitä en ole valmis luopumaan sitten ollenkaan. Ehkä jonain päivänä...

Tänään tulee illalla eräs kiinnostunut katsomaan asuntoani. Sitten joskus vuodenvaihteen jälkeen menen katsomaan vaihtoehdokkaan asuntoa. Tämä on vain ensimmäinen näyttö, mutta ei sitä tiedä vaikka natsaisi :) Pidetään peukkuja.

Tässä kaameita todisteita Halloween-juhlista (kuvaaminen unohtui alussa, siksi niitä on vain muutama):

V, Geisha, Morticia  ja Shrek-mikälie

Lumikki

"Ei tää mitään, mulla on vaan kauhee krapula"

Geisha-Pia voitti Paras Puku-äänestyksen (puku tuotu ihan Japanista asti).

Ja lopuksi koko konkkaronkka. Ihan kaikkia ei saatu mukaan, ihmisiä tuli ja meni minkä vuoksi kaikkia ei saatu yhteiseen raamiin.

Kiitos kaikille vieraille! <3

Ehkä taas ensi vuonna... ;D

Olen jo kaksi viikkoa ahkerana askarellut ja ostellut kaikkea kivaa Halloweeni juhliin, kohta se saapuu. Pia tulee huomenna auttamaan siivoamisessa, ruuanlaitossa ja koristelussa. Tässä on vielä tekemistä, mutta jahka saamme suurimman osan tehtävistä valmiiksi huomiseksi, voimme huoletta nauttia lauantaista.

Eilen vietin Diwalia kotona tuikkujen ja maitoteen parissa. Muistelen viime vuotta kun Navinderin kanssa vietimme tämän juhlan Goassa syöden ihanaa ruokaa, istuen rannalla katselemassa auringonlaskua ja ihaillen muutamia ilotulitteita mitä taivaalle sattui lentämään (ilotulitteet ovat kuulema erittäin kalliita Intiassa). Rukoilin samalla uusia voimia jaksaa koulun vihdoin loppuun, rukoilin opastusta ja anteeksiantoa menneisyydelleni. Haluan kääntää uuden sivun elämässäni, haluan tehdä parannuksia elämääni ja viisastua. Haluan paremmaksi ihmiseksi.

Tänään matkalla Itäkeskukseen, kävelin etnisen ravintolan ohi, jonka ovesta tupsahti tutun näköinen kaveri. Siinä oli ystäväni Ali (hänen tarinansa voi lukea täältä), jota en ole nähnyt ikuisuuksiin. Olimme molemmat hyvin häkeltyneitä, mutta iloisia tästä jälleennäkemisestä. Hetken siinä vaihdettiin kuulumisia, hän tarjosi pullakahvit ja juttelimme lisää. Se tuntui mukavalta, vaikka meillä on menneisyydessä ikäviä aukkoja. Mutta se kaikki oli kuin pyyhitty pois muistoistani, oloni oli hyvin iloinen ja avoin, en tuntenut katkeruutta, surua tai vihaa. Oli lohduttavaa huomata että olimme molemmat jättäneet menneisyyden taakse, nyt haluamme olla hyviä ystäviä. Ali lähtee huomenna viikoksi Georgiaan, jonka jälkeen lupasimme käydä taas kahvilla, sillä minä en kiireiltäni ehtinyt jäädä kovin pitkäksi aikaa juttelemaan.

Olo on nyt hyvä, pikkuhiljaa alkaa asiat kääntyä hyvään suuntaan.

Sen huomaa että syksy tekee tuloa. Pyöräilin äsken äidin luota Viikistä kotiin, pelloilla lepäili joukko valkoposkihanhia, ja Itäkeskuksen kohdalla huomasin suuren parven lintuja lentävän itään päin. Linnut valmistautuvat etelään lähtöä, on aika kerätä ruokavarastoa (heh) ja valmistautua kylmiin iltoihin. Muistan kun lapsena katsoin Muumeja ja muita lastenohjelmia missä tarinoitiin etelään matkaavista linnuista, enkä oikeasti uskonut siihen. Oletin sen olevan vain romanttinen tarina mikä lapsille kerrotaan. Joskus 7-8 vuotiaana kysyin äidiltä oliko se totta. "Kyllä se pitää paikkansa. Talvella ei täällä ole niin paljon ruokaa kun kaikki on lumen peitossa, joten he lentävät Afrikkaan ja Aasiaan kunnes tulee kevät". Tieto teki suuren vaikutuksen minuun. Oli uskomatonta ajatella että linnut lentävät satoja kilometrejä etelään kylmiä säitä pakoon. Se hämmästyttää vieläkin. On jännää seurata kun linnut keräävät perheensä ja oman ryhmänsä ja yhdessä matkaavat hedelmäkoktailien paratiiseihin. Olisi kiintoisaa tietää minne he lähtevät ja miten elämä sielläpäin sujuu. Joku saisi keksiä kiinnittää pienen kameran linnun koipeen mistä voi seurata koko muuttorumbaa. Ellei näin ole jo tehty.

Pitänee jossain vaiheessa hakea matto kylppäriin, syksyllä lattia kylmenee hurjaa vauhtia. Ja saa alkaa sytyttämään kynttilöitä, minusta on kesäisin turha poltella niitä kun on niin pitkään valoisaa. Pidän varmaan jossain vaiheessa syys-siivouksen, käyn läpi vaatteet, ruokakomerot ja laitan parvekkeen syyskuntoon. Siellä elävät kukka tekee kuolemaa, taidan heittää sen pois kun en kerran ole osannut hoivata ja rakastaa sitä tarpeeksi. Tämän takia pelkään hommata kasveja, pelkään tappavani ne kaikki ja saavani siitä huonon karman. Rakastan kasveja, hoivaan niitä kuin vauvojani, mutta - kuten äiti aina sanoo - minulla on joskus taipumus ylihoivata ne.

Vietin taas aika railakkaan viikonlopun. Perjantai oli vapaana joten otin tilaisuuden lähteä to-iltana muutaman tytön kanssa irkkubaari Mollyyn. Olimme siellä ainakin kolmeen asti, bussia kotiin jouduimme odottamaan puolitoista tuntia. Onneksi sää oli vielä lämmin. Perjantaina Pia ja Nera kyläilivät, söimme roskaruokaa ja katselimme vino pino Bollywood filmejä. Lauantai meni pyykatessa ja myöhemmin vietin Natan luona oikein mukavaa iltaa. Lähdin kotiin kahdelta aamuyöllä, kotona oli melkein puoli neljältä. Romahdin sohvalle katsomaan jakson Simpsoneita mutta taisin nukahtaa jossain vaiheessa kun huomasin herätessäni auringon olevan jo korkealla. Nyt mulla on hirveä himo saada hampurilaista. On aina huvittavaa mennä nykyään Mäkkäriin kysymään jos saisi hampurilaista ilman pihviä. Kassaneidit ja -herrat jähmettyvät aina muutamaksi sekunniksi, kunnes kuuluu vastaus: kyllä onnistuu. Mäkkäri saisi muuten seurata Chico'sin esimerkkiä ja antaa lihamössöpihvin korvikkeeksi soijapihviä. Saisivat kasvissyöjiltä enemmän respektiä.

Katsoin muuten torstaina Raavanin, ja rakastuin. Aluksi koin sen hyväksi ja ahdistavaksi samaan aikaan. Oikeastaan olen jo aiemmin nähnyt pari kohtausta siitä ollessani Goassa, katsoimme lyhyesti Navinderin kanssa krikettimatsien mainostaukojen aikana. Leffan myötä olen nyt Abhishek Bachchanin kannattaja, se mies osaa roolinsa niin hyvin tässä elokuvassa että selkäpintaani karmi aina välein. Tässä yksi suosikkikohtauksistani:

Haydi: odotan kovasti kolmekymppisiä.

Äiti: miten niin?

Haydi: silloin asiat toivon mukaan ovat selvempiä... elämä olisi sen verran hyvässä tasapainossa ettei tarvitsisi murehtia turhia.

Äiti: niin minäkin oletin olevani tässä iässä. Mutta oletan että osaat tehdä parempia valintoja kuin minä.

Äitini ei ole tehnyt mitä fiksuimpia valintoja elämässään, mutta kannustaa minua tekemään hyviä päätöksiä elämässäni. Vaikka olen menneisyydessä tyrinyt niin koulun, ystävien, miesten kuin valintojen kanssa, ne ovat kasvattaneet minut viisaammaksi ihmiseksi. Toivon mukaan matka jatkuu ilman suuria töyssyjä, mutta en uskalla luvata itselleni mitään, kun ei sitä ikinä tiedä mitä Herramme on meille suunnitellut. Silti aion tehdä parhaani, vaikka joskus töyssyjä tulisikin vastaan.

Tänään meikäläinen täyttää suloiset 22 vuotta. Olen siis puolitiellä keski-iän kriisiin. Pienet juhlat vietettiin jo eilen mummolassa, sillä eilen mummu täytti pyöreät 70 vuotta. Ja 19. päivänä äidilläni oli nimipäivät, minkä vuoksi vietimme kolmen koplan pirskeet. Tänään vietän rauhallista merkkipäivää, äiti tuli aiemmin käymään, toi kukkia, teetä ja tiramisu-jäätelöä. Nyt keittiöpöytää koristaa kauniita kukkia, pitäisiköhän siirtää kun vievät niin paljon tilaa... Lauantaina sitten juhlitaan hyvän ruuan ja hyvän seuran kanssa.

Äidin kanssa katselimme vanhoja valokuvia. Löysin albumin missä oli kuvia Egyptin matkastani exäni luokse. Silloin tunsin olevani tarpeeksi vanha ja fiksu kykenemään elämään sen miehen kanssa, mutta nykyään tuntuu että olin vain lapsi. Nyt kun katson sitä elämää, tuskin olisin ollut onnellinen. Tein asioita vain koska hän pyysi, en ajatellut niitä omalta kannaltani. Halusin aina vain miellyttää häntä, kaivoin epäilykseni syvälle sydämeeni. Ja juuri se tuhosi minut. Nykyään olen onnellinen kun luonani on joku, joka ei pyydä minulta mitään muuta kuin rakkautta. Ja sitä minä mielelläni annan, omasta tahdostani. Silti haluaisin tupakalla polttaa reiän sen miehen kuviin, mutta koetan ottaa hänet kokemuksena, joka kasvatti tietämystäni kovasti.

Kuvia keskiviikon vaahtobileistä:

(aina niin pornahtava, huh xD)

Täytyy sanoa etten ole koskaan ollut niin rivoissa, märissä ja orgiantäytteisissä juhlissa koko biletys-elämäni aikana. Mutta olihan sekin kokemus. Harmitti vaan kun jätin vaihtovaatteet ja pyyhkeen kotiin, paluumatkalla sain käppäillä pitkin Helsinkiä märissä kuteissa. Ensi kerralla menee paremmin, lupaan sen.

Pe-ilta meni rauhallisesti Natan luona pelailemassa, mikä tuntui mukavalta kun ei aina jaksaisi viikonloppuisin juosta ympäri kaupunkia. Kaipaan kuitenkin vähän päiväystä suomen sanakirjasta, Alfabetissa alkoi sanat loppua omasta aivokapasiteetistani. Kotiin saavuin noin 2:20 aamuyöllä. Huomasin että rakkaat yläkerran naapureilla on aika räikeät pirskeet menossa. Odotin kärsivällisenä että he lopulta sammuisivat, yritin nukkua mutta unta en saanut vaikka oli ikkunat kiinni (on muuten henkinen ja fyysinen kärsimys näillä helteillä). Kovaääninen juhlinta vain jatkui, kunnes viideltä pinna paloi ja soitin poliiseille. Tavallisesti en haluaisi häiritä poliiseja tällaisten "pikkujuttujen" takia, mutta koska huomasin muidenkin naapureiden hermojen olevan vaakalaudalla, pyysin saada jepareiden apua. En tiedä milloin he saapuivat paikalle, mutta hiljaisuus laskeutui vihdoin vähän ennen seitsemään. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta kun näiltä ihmisiltä kuuluu kovaa melua (varsinkin sen jälkeen kun hommasivat marras-tammikuun aikana parkettilattiat), mutta tämä ylitti jo sen pienen rajan mikä oli enää jäljellä. Huono puoli kun asuu alimmaisessa kerroksessa: kaikki yläkerran äänet kaikuu tänne alas. Huoh.

Tänään marssimme Neran ja Pian kanssa homojen puolesta - juhlittiin Gay Pride paraatin joukossa. Seurasimme Ylpeät Heterot-joukkoa huudahtaen tukeamme homoyhteisölle. Päivän hyvä teko, checked.

Varmaan ihmisillä oli hauskaa seurata huutamistani kun olin pukeutunut napapaitaan ja kirkkaankeltaiseen hameeseen. En ihmettelisi jos saan huomenna huomata komeilevani Hesarin etusivulla, sen verran valokuvaajia oli paikalla. Saa nähdä mitä mummi niistä sanoisi, varmaan saa sätkyn olettaen minun vaihtaneen seksuaalista suuntautumistani. Voin jo kuulla "en tule siis saamaan lapsenlapsenlapsia?!" kaikuvan pitkin seiniä. Mitähän tuohon sanoisi, minä kun en haluaisi määritellä itseäni mihinkään kategoriaan. Olen avoin kaikelle, tai kuten tytöille aiemmin sanoin: en kuulu mihinkään, olen vain utelias. Tai sitten voisin siteerata Sinkkuelämän Samanthan tavoin "olen triseksuaali - kokeillen kaikkea kerran".

Ei sitä tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että jos maailmasta haluttaisi onnellisempi paikka, tulisi seksuaalivähemmistöä tukea, eikä katsoa pitkin nenää ahdasmielisenä. Minä elän uskossa, että Jumala hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, vaikka kirkko ei katsoisi sitä lempein silmin. Jos ihminen on sinut oman seksuaalisuutensa kanssa, juuri sellaiseksi Jumala hänet halusikin - olemmehan kaikki Hänen lapsiaan. Yhteiskunta ei vaan aina halua hyväksyä yksilöä joka erottautuu joukosta, sen olen oppinut kantapään kautta. Minusta on hyvin ahdistavaa noudattaa normeja ihan kuin se olisi laki, jonka rikkomisesta katkotaan pää irti. Rakkaat ihmiset, me elämme 2000-lukua, keskiaikainen ahdasmielisyys minkä rakas kirkkomme on aiheuttanut ei enää päde. Astukaamme yhdessä kohti valoa, yhtenä kansana niin kuin alunperin oli tarkoitettukin.

Huomenna isä tulee päivittämään tietokonetta joka kaipaa vähän putsausta. Alkaa kone taas hidastelemaan. Olisi kivaa saada vihdoin Movie Maker toimimaan, pääsisi taas editointi-hommiin.