|
Kirjoittaja
Tätä blogia päivittelee kahdenkympin alun Helsinkiläisnainen. Olen vanha-aikainen romantiikko, hiljainen miettijä, outolintu, feministi ja ikuinen optimisti. Unelmoin, matkustelen, meditoin, luen, tanssin, kirjoittelen, etsin ja rakennan itselleni muistorikasta elämää, niin hyvässä kuin pahassa. Olen tällä hetkellä sinkku, jonka aikana etsin itseäni ja suuntaa kaoottiselle elämälleni. Tervetuloaa lukemaan. Ethän kopioi sisältöä ilman lupaa. 
 
|
26.04.2012 - 13:45
Yberkristillisten jenkkimaiden kuntouksissa (voi olla että tätä harrastetaan myös Suomessa, en tosin ole vielä moisesta kuullut), oli sitten halu päästä eroon alkoholista, huumeista, ysm, edetään 12. askeleen ohjelman mukaan, jonka ensimmäinen etappi on Myöntäminen. Lopetamme ongelmamme vähättelyn, me opimme myöntämään ja hyväksymään virheemme niin itsellemme kuin muille. Olen viimeisen viikon aikana läpikäynyt saman prosessin, tosin nyt ei puhuta viinasta ja heroinista, vaan sydänsuruista. Sydänsuruista ulospääseminen on monietappinen prosessi, ja sen on hyvä käydä läpi vaihe vaiheelta. Olen huomannut että moni ihminen ei käy toipumisvaiheita läpi, vaan oikopäätä jatkavat eteenpäin kävelyä, mikä aiheuttaa sen, että edellisen suhteen painolasti seuraa mukanasi pitkään. Nimimerkki kokemuksesta tiedän.
Olen viime viikon aikana hyväksynyt sen, että olen nyt omillani ja minun pitää oppia elämään sen kanssa. Yksinäisyys ei ole kivaa, mutta joskus välttämätöntä. Olen tehnyt päätöksen että nyt en halua seurustella, haluan olla vähän aikaa omillani ja kerrankin toipua rauhassa, ja alkaa rakentamaan omaa elämääni. Hoksasin nimittäin pari päivää sitten, että olen viimeisen 4 vuoden aikana ollut seurustelusuhteissa ja niiden tuomissa mylleryksissä. Kun ensimmäinen meni, yhtäkkiä saapui toinen ja sitten se kolmas. Näinä aikoina minulla ei ole ollut kunnolla aikaa toipua siitä edellisestä suhteesta, eikä miettiä omia valintojani elämässä, ja siksi kai tunnen olevani epävarma itsestäni. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta kysyä itseltäni mitä minä haluan tehdä, koska minun on aina pitänyt huomioida sitä toista puoliskoa. Huomaan nyt että Jumala on antanut minulle kultalipun junamatkalle kohti ihanaa tuntematonta. Saan nyt alkaa elää sitä elämää mitä MINÄ haluan. Haluan saada henkisen osani tasapainoon, ja vasta sitten olen valmis taas rakastumaan. Minä tyhmä en ole aiemmin tätä ymmärtänyt. Hengellisyys on jotain, mistä pitää kiinni. Se on viime aikoina auttanut minua paljon. Tämä nuori nainen, joka tulee perheestä missä hengellisyydestä ei koskaan puhuttu, on aina tiennyt että Jumala on kanssani, vaikka nuorempana en sitä halunut ymmärtää. Mutta voiko minua syyttää, kun asuin perheessä missä sana "rauha" on yhtä tuntematon aihe kun jäätikkö sademetsäläiselle heimolle. Nyt kun tartun hengellisyyteeni tiukemmin kiinni, huomaan että voin henkisesti paljon paremmin, opin vastaanottamaan uusia ajatuksia ja tulkitsemaan erilaisia asioita. Voi, jos olisin ymmärtänyt tarttua tähän aikaisemmin, olisin paljon paremmassa paikassa kuin tänään. Mutta näin ei käynyt ja nyt yritän parhaani mukaan parantaa karmaani, jotta tulevaisuuteni näyttäisi edes vähän valoisammalta. Turkkilainen ystäväni antoi minulle idean rakentaa itselleni kuvakolaasin asioista mitä olen elämässäni saavuttanut, ja unelmia mitä haluan vielä saavuttaa. Se on kuulema oiva työkalu pitää motivaatiota yllä. Minun oli vaikeata muistella mitään erikoista mitä olisin elämälläni saavuttanut, muuta kuin ikäviä asioita. Ystäväni nauroi (oikeasti uskoisin että hän olisi halunut antaa minulle kunnon tällin) ja luetteli kaikki ne paikat, mihin olen matkustellut, kaikki ne urheilusuoristukset, ystävät ja muut askareet mitä olen onnistunut tekemään. Kylläpä poskani punotti häpeästä. On hyvä että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka voivat heijastaa minulle hyvät puoleni, silloin kun tuntuu ettei minussa mitään kovin erikoista ole :D 24.04.2012 - 01:02
Viimeisten parin päivän ajan olen tuntenut itseäni kuin ruusunnupuksi, joka alkaa hiljalleen heräillä uuteen eloon maistaakseen auringon lämpöä. Huomaan että en enää tunne oloani niin sulkeutuneeksi, surulliseksi ja pelokkaaksi. En tiedä johtuuko se auringosta, lämmöstä tai keväästä yleensä, vai alkaako sydämeni haavat pikkuhiljaa lakata vuotamasta. Jospa vastaus piilee näissä kaikissa ehdokkaissa.
Olen tosiaan parin päivän ajan hymyillyt. Koko päivän ajan. Ajatelkaa! En tiedä minne itku on hävinnyt, mutta jostain syystä se on loppunut. Tähän asti. Ehkä huomenna se alkaa taas. Mutta nyt vain hymyilyttää. Mikä ihana tunne! En muistanut miten ihanalta tuntui hymyillä ja tuntea sisältäpäin suurta mielihyvää arkipäivän askareistani. En tiedä kauanko tämä tila kestää, mutta en halua murehtia. Haluan nyt vain nauttia siitä, että en enää itke ja tunne jatkuvaa tuskaa ja toivottomuutta. Alan pikkhiljaa oppia taas nauttimaan sinkkuudesta, elämästä ja sen tuomista iloista. Ei elämäni vielä lopu, sehän on vielä aluillaan. Vaikka joskus on tuntunutkin vaikealta. Tänä aamuna heräsin, ja oivalsin, ettei tämä välttämättä ole tappioni. Vaikka uutenavuotena uskoin, että olin vihdoin löytänyt onneni ja elämäni miehen, täytyy myöntää että en enää ole varma. Epävarmuudet ja ero oli varmaan merkki Jumalalta, että en ole vielä valmis sitoutuman. Ehkäpä Hän oli oikeassa. Olen nyt istunut ja miettinyt ja listannut mitä elämälläni haluan, mitkä ovat haaveeni ja suunnitelmani tulevaisuutta varten. Listasta tuli yllättävän pitkä, mikä taas osoittaa että minulla on vielä paljon tehtävää ennen kun olen valmis tekemään suurta sitoutumista ja alkaa rakentamaan oman pesäkkeen. Ehkä jonain päivänä, mutta ei nyt, ei tänään, eikä ensi viikolla. Sitten joskus kun tiedän olevani valmis. Nyt en vielä ole. Huomaan että eron tuoma (ellei jopa niitä edeltävinä päivinä) kärsimys on lukinnut paikkojani, niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa tuntuu olevan lukossa, en uskalla tehdä tiettyjä asioita ja liikkeitä. Ja kun mieli lukittuu, en pääse kontaktiin ihmisten kanssa, eristäydyn, piiloudun maskini taakse ja vaivun jonkinlaiseen melankoliseen olotilaan. Mutta nyt huomaan että siihen alkaa tulla muutos. Tänään osallistuin bharatanatyamin tunnille (Reetan suostuttelemana), missä opin ihan uudenlaista tanssia ja liikkumistyyliä. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä tunsin hiljalleen, miten lukittuneet osani alkoivat heräillä eloon. Pääni kohosi entisestään, olkapäät painautui taaksepäin, ja koin niin suuria tuntemuksia pitkin lihaksiani, että olin välillä järkyttyä. Eikä pelkästään kroppani ole auennut. Huomaan myös että mieleni herää eloon, osaan vastaanottaa ihmisten kertomia asioita paremmin, keskittyminen alkaa parantua, ajattelen loogisemmin ja saan koko ajan uusia ideoita. Puhumattakaan että mieleni avaa uusia ovia, uusia ajatustapoja. Tuntuu että olisin vanhentunut ainakin muutaman vuoden tämän menneen vuoden aikana, niin erilaiselta mieleni tuntuu nyt kun mitä oli vuosi sitten. En ole tuntenut oloani näin vapautuneeksi niin pitkään aikaan, ja se häkellyttää. Alan oivaltaa, että minulla on aina ollut tietty raja mihin pääsen, mutta jonka yli en ole uskaltanut hypätä, peläten että en pysty parempaan. Tänään kun varovaisesti otin loikan sen rajan yli, alan huomata että ehkä pystyn ja osaan tehdä enemmän kun mitä itse uskoin pystyväni tehdä. Se on nostattanut halun koetella rajojani, kokeilla mihin kaikkeen pystynkään kurkottamaan. 16.04.2012 - 15:35
Tänään terapeuttini kanssa pohdittiin taas syviä asioita. Hän kyseli kiinnostuneena tulevasta Ek Kahani näytelmästä, ja siitä miten suhtaudun harjoituksiin ja tulevaan näytökseen. Pakko oli myöntää että minusta olin todellinen floppi sunnuntain ensimmäisessä läpimenossa. Mikä on ihan uusi juttu minulle. Olen lapsena ollut mukana näytelmissä ja koko elämäni esiintynyt erilaisissa urheilutapahtumissa, olen aina ollut intohimoinen esiintymään, se on aina ollut minulle hyvin rakas harrastus. Ja nyt sunnuntaina koin ensimmäistä kertaa elämäni aikana, että olen hyvin epävarma itsestäni ja siitä mitä minä teen. Epävarmuus näkyi kun unohdin dialogiani ja tanssiaskeleissa, ja jälkeenpäin tuli lähes itkuinen olo. Moitin itseäni ja kysyin miksi minua yhtäkkiä alkoi pelottamaan.
Terapeutti: No miksi tunsit olosi epävarmaksi? Minä: En tiedä... minua vain pelotti ja hermostutti. Terapeutti: Sehän on hyvin yleistä että harjoituksissa on hermostunut. Minä: Niin, mutta kun tällaista ei ole aiemmin tapahtunut. Ainakaan näin pahasti. Kun näen itseni yleisön edessä, sisällä huokuu itseluottamusta, koska tiedän että osaan vetää sen kaiken läpi mallikkaasti. Mutta eilen minua pelotti. Terapeutti: Ehkä koet, että et ole tarpeeksi hyvä esiintyjä muiden rinnalla? Minä (hetken hiljaisuuden jälkeen): Pelkään, että en ehkä olekaan niin hyvä kun mitä luulin - ja muut luulivat - olevani... Ja taas onnistuimme nostamaan pinnalle aiheen, mikä on vaivannut minua itseltäni tietämättä. Koen yksinkertaisesti etten ole tarpeeksi hyvä esiintymään, koska näytelmässä on mukana aivan loistavia esiintyjiä. Pelkään jääväni varjoon, pelkään ettei lahjojani huomata. Pelkään, että minulla ei olekaan lahjoja, mitä minulla on uskoteltu olevan. Pelkään että olen mennyt mukaan raskaan sarjan jengiin, enkä pärjää siellä. Sitten muistin että tuottajamme kävi jossain vaiheessa kehumassa miten hyvin koreografia meni. Vaikka moitinkin itseäni, sain myöhemmin kuulla, että koreota pitää hiota enemmän, sillä siinä oli liikaa epävarmoja kohtia. Teraputtini iloitsi huomauttaessa, että ehkei se mennytkään minulta huonosti: koreografia itsessään tarvitsee enemmän hiomista. Ja mainitsi myös, että sainhan jonkinlaista feedbackia. Ei se ihan riitä kohottamaan itsetuntoani pilviin, mutta ainakin tiedän, että kaikki korjaantuu. Vielä harjoitellaan. Näin lopuksi täytynee varmaan vain todeta, että kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen läpimeno. Moni asia hämmensi, ja epävarmuuteni johtui varmasti myös siitä, että edessäni oli joukko kokeneita esiintyjiä, eikä vain tavallinen yleisö. Osa minusta pelkää sitä kritiikkiä, mikä tulee näiltä kokeneilta ihmisiltä. Pelkään että minulle sanotaan "ei sinusta ole tähän". Ja jos niin käy, mitenköhän minä siihen reagoin... Sain tälle viikolle läksyn terapeutilta opettelemaan vuorokausirytmini parantamista. En jaksa että valvon aina myöhään, sänky kutsuu vasta 2-3 aikaan yöllä, ja aamulla on herättävä aamuvuoroon, paitsi vapaapäivinä jolloin saatan nukkua pahimmillaan puolenpäivään saakka. Vuorokausirytmini on ihan sekaisin ja minua väsyttää suurimman osan päivästä. Yritän oppia mennä nukkumaan aikaisemmin, jotta herään myös aikaisin aamulla. Sain vinkin että voisin herätessäni vetää aamulenkin, se kuulema herättää kunnolla. Ja minä lupasin printata flayerin terapeutilleni Ek Kahanista, mikäli häntä kiinnostaa tulla paikalle. 10.04.2012 - 23:00
Tänään alkoivat naistenvaivat, ja sen mukana se ahh niin ihana melankolinen tunnetila. Näitä sattuu, mutta tämä oli vähän erilainen kokemus. Koko päivän itkin, metrossa, ratissa ja kaupoissakin olin itkeä näyttävästi. Piilotin itseni aurinkolasien taakse, en halunut herättää huomiota. Heti kun ovesta pääsi sisään, purskahdin itkuun joka kesti ties kuinka kauan. Menin Sannan kämpille taas, yritin mennä sinne rauhoittumaan. Katsoin telkkaria ja lämmitin saunan. Rentouttava höyry sai minut rauhoittumaan, mutta vain hetkeksi. Rupesin miettimään asioita. Masentavia asioita, luonnollisesti, mutta yritin katsoa niitä vähän eri näkökulmilta. Olen ehkä hyvin nuori, mutta olen nähnyt liikaa asioita tässä elämässä. Olen saanut ponnistaa liikaa.
Syy miksi tunnen oloni suurimmaksi osaksi nollaksi, johtuu koska minä aina häviään taisteluni, koska en ole ikinä onnistunut saavuttamaan elämälläni mitään. Olen altistanut sydämeni tuskalle liian monta kertaa. Olen luottanut vääriin ihmisiin. Unelmat, joiden parissa kasvoin, ovat vain todenneet olevan valhetta. Ja vaikka kuinka taistelisin, vaikka kuinka uskoisin pystyväni parempaan, tiedän aina häviäväni ja niinhän siinä myös käy. Olen koko elämäni ajan yrittänyt todistaa muille, että minä pystyn siihen, mihin useammat eivät pysty. Mutta ylpeyteni on saanut sen verran kovia kolauksia, että uskoni niihin ihmeisiin on kadonnut jonnekin. Enkä tiedä haluanko enää löytää ne takaisin. Tänään päätin heittää pyyhkeen kehään. Luovutin. En jaksa enää taistella. En jaksa enkä halua enää uskoa mihinkään. Ainostaan Jumalaan. Olen luopunut ajatuksesta että koskaan tulisin saavuttamaan mitään merkityksellistä elämässäni. Että löytäisin miehen joka olisi edes hivenen sitä onnellisuutta minkä Navinder minulle antoi. Että rakentaisin jonain päivänä perheen. Että täydentäisin sen ympyrän, jonka tehtäväksi Jumala on meille kaikille antanut. Ei, minä en enää jaksa. En jaksa valehdella itselleni ja muille toteamalla että kyllä minä onnellista loppuani vielä löydän. Sitä paitsi voihan loppuni olla onnellinen, se pitää vain katsoa uudesta näkökulmasta. Asetan itselleni vain uusia tavoitteita. Ensi koulu. Sitten ehkä muutto jonnekin jännittävään paikkaan. Tekisin töitä hoitoalalla, lapsia hoitaen, sellaisten lasten jotka ovat jääneet ilman rakkautta. Voisin ruveta hyväntahdonlähettilääksi. Voisin matkustella, nähdä maailmaa, tutustua paikkoihin missä harvat käyvät. Jos kaipaisin jossain vaiheessa kumppania, hankin vaikka koiran seurakseni. Tai tusinan. Mahdollisuuksia löytyy. Olen aina saanut nuolla tappioni, ihan sama kuinka paljon olen taistellut uskomieni asioiden vuoksi. Jospa olisi helpompi vain luovuttaa, ja tehdä elämälläni jotain muuta. Onhan se surullista, mutta elämä on tehnyt sen varsin selväksi etten ansaitse mitään hyvää. Yritän nyt hyväksyä sen minkä voin saada, sillä se on Jumalan tahto. Ehkä tein jotain väärää edellisessä elämässäni, ja nyt sen mukana tullut karma roikkuu minussa vieläkin. Jos olen kunnolla, ehkä onneni on parempi ensi elämässä. Ehkä minun kohtaloni on antaa iloa ja hoivaa muille - niin kuin se aina ollut - pyytämättä saada sitä itse. Ei sentään ruveta martyyriksi, vaan yksinkertaisesti tuottaa iloa muille. Jospa se on se lahja, se elämän ilo ja onni, mikä minulle suotiin kun minut tänne maailmaan lähetettiin. 03.04.2012 - 11:38
Sunnuntaina vietettiin palmusunnuntaita, mutta myös Ramanavami-festivaalia ja ensimmäistä kertaa minäkin osallistuin temppelijuhliin Natalian ja kaksosten kanssa. Timokin tuli paikalle, hänen kanssa päästiin vihdoin juttusille pitkästä aikaan. Kamera jäi kotiin, joten valokuvia en ikävä kyllä pystynyt räpsimään. Temppelin ohjelmassa oli lauluja, joista suurin osan osasin yllättävän hyvin ulkoa, kaunis luento, teatteriesitys (jonka aikana me Timon kanssa istuttiin kuola valuen tuijottaen lähes yläosattomia nuoria miehiä) ja ahh - niin hyvää ruokaa, jota söin aivan liikaa. Kotiin palatessani olin niin täynnä että tuli oikein pahoinvoiva olo. Oli pakko mennä heti sänkyyn nukkumaan.
Loppujen lopuksi olen hyvin onnellinen että osallistuin, nyt tuntuu että olen saanut positiivista energiaa ladatuksi ainakin muutaman viikon edestä. Tämä kokemus herätti minussa niin monia tunteita, että jossain vaiheessa oloni oli hyvin häkeltynyt. Kysyin Jumalalta oliko oikein että olin paikalla. Lopulta koin, että jos Jumala olisi halunnut sanoa minulle "ei", olisin jossain vaiheessa laittanut jalat alle ja lähtenyt. Sen sijaan minä jäin paikalle, rukoilin ja pyysin saada jäädä oppimaan uutta. Ja näin minä tein. Kaiken jälkeen minussa heräsi vain yksi kysymys: miksi kristillinen jumalanpalvelus ei ole yhtä hauska, innoittava ja positiivista energiaa uhkuvaa juhlaa? Tuntuu niin pakotetulta ja masentavalta kun pitää istua tunnin jos toisenkin vain kuuntelemassa saarnoja, ja kaikki laulut lauletaan puolivoimin, hiljaa ja nöyrästi. Hindulaisessa palveluksessakin pidetään saarnoja, mutta niitä kutsutaan luennoiksi. Guru tai muu opettaja kertoo tarinoita hindulaisista kirjoista, ja opettavat ihmisen hengellisyydestä ja mielen toiminnasta, kehottavat kuuntelemaan sydäntä ja toimimaan oikein niin itselleen kuin muille, ja kiittämään Krishnaa saamastaan lahjasta tai opetuksesta. Laulaminen on ehdottomasti lempikohtani. Lauluja lauletaan usein ensin heleästi, sitten tempo kiihtyy ja lopulta kaikki laulavat lähes kaiken äänensä ulos. Laulut ovat hyvin positiivia, täynnä energiaa ja elämän iloa. Siinä tekee aina mieli nousta pystyyn ja alkaa tanssimaan. Tekikö kokemus minusta hindun? Ei, mutta jätti kivuttoman arven sydämeeni. Ei minusta hindua varmaan tule, mutta otan tämän kaiken positiivisena kokemuksena, näillä ihmisillä on paljon opetettavaa minulle. Minä vietin palmusunnuntaita hindutemppelissä, entä sitten? Jumala on kaikkialla, hän elää meissä kaikissa. Jeesus on minun guruni, tieni Jumalan luokse, aina ollut ja tulee aina olemaan. Minä en rukoillut enkä laulanut ylistyslaulua Krisnalle, enkä Vishnulle enkä kenellekkään muulle "pakanajumalalle" niin kuin vanhoilliskristityt sen sanovat. Minä lauloin Jumalalle, elämälle ja uudelle tulevaisuudelle. Olen aina ollut sitä mieltä että ihminen saa uskoa mihin haluaa, sillä usko on se, mikä pitää meidät pystyssä ja antaa toivoa kun muu maailma kääntää sinulle selän. Sen sijaan että uskonnot kinastelisivat keskenään siitä, kumpi ja kampi on oikea tie, he voisivat jakaa tietämyksiään toisilleen, ja antaa Jumalan puhua niiden kautta. Minä en usko Krishnaan, mutta pidän häntä mielenkiintoisena hahmona, jonka viisauksia tykkään lukea aina välein. Miksi se ei toimisi näin? 18.02.2012 - 19:12
Ja alkoi taas vanha arki, mutta uusilla suunnitelmilla ja haaveilla. Olen viikon pitänyt henkistä taukoa Italian reissun jälkeen kootakseni itseni ja tottuaakseni vanhoihin rutiineihin. Täytyy nyt sanoa että reissu kannatti tehdä, olo on jo paljon parempi ja onnellisempi. Kävin läpi aikamoisen prosessin, jonka aikana koin kyyneliä, painajaisia ja itsensä löytämistä pimeässä metsässä. Siis kuvainnollisesti, en minä oikeasti mihinkään metsään eksynyt :D
Olen matkan aikana saanut uusia ajatuksia, ja olenkin oivaltanut aika monta asiaa, mitä olen onnistunut pimittämään itseltäni. Ensinäkin olen jatkuvasti soimannut itseäni Navinderin eron takia, kaikki oli minun syytä ja minä olen tyhmä nuori nainen. En tiedä mistä tai miten se älynväläys iski, mutta yhtäkkiä onnistuin oivaltamaan, että minä en ole syypää. Minä taistelin ja tein kaikkeni ja se ei riittänyt. Minä en voi enää tehdä mitään, ja sen on hyväksyttävä. Ja niin minä sen hyväksyin. Päätin että nyt saa itkeminen ja itsesolvaaminen riittää. Nyt loppui pahoinvointi. Siitä hetkestä lähtien olo on ollut paljon parempi. Enää en itke tai tunne pahaa oloa, en tunne vihaa. Pettymystä kyllä, mutta ei sen enempää. Olen vihdoin oppinut antamaan itselleni ja menneisyydelleni anteeksi. Elämä jatkuu, ja saa minun puolesta jatkua. Tämä valaistus on tuonut minulle uusia ideoita mitä elämälläni haluan nyt tehdä. Haluan nyt muutoksia. Suuria muutoksia, muttei silti liian radikaaleja. Ensinäkin kävin keskustelemassa opinto-ohjaajani kanssa. Opintoni ovat nyt menneet vähän huonosti viime aikoina, olen ollut hyvin pettynyt sen takia, ja kaipaan jonkinlaista muutosta. Keskusteltuamme erilaisista mahdollisuuksista, olen saanut sen verran uutta tietoa ja itseluottamusta, että seuraavaksi rupeaankin opiskelemaan oppisopimuksella. Pitää vaan odottaa elokuuhun, mutta sen jälkeen minulla onkin 2 ja puoli vuotta opiskelua. Oppisopimus sopisi parhaiten koska minä opin parhaiten kun teen ja näen asioita. On turha olettaa että minun pitäisi pystyä lukemaan jotain monimutkaisia asioita (mitä lähihoitajan pitäisi osata) ja kirjoitella siitä kokeessa 2-3 viikon päästä. Se ei vain onnistu. Lisäksi saisin palkkaa - koska olisin työntekijä, mikä edellyttäisi että saisin ekonomiasiani kuntoon. Ei enää opintotukisotaa Kelan kanssa. Luulisin. Toiseksi olen saanut inspiraation sisustella kämppäni uusiksi. Lähes kokonaan uusiksi. Vanha pöytäkoneeni saa lähteä, sillä en tee enää mitään. Työpöytäni saa myös lähteä, sillä aion hankkia uuden. Seinät voisi maalata, väriksi haluaisin pehmeää keltaista, beigeä ja/tai violettia. Joitakin huonekaluja voisin vaihtaa. Tavaroita pitäisi laittaa myyntiin, vaikka kirpparille. Tahdon päästä eroon siitä vanhasta mikä muistuttaa minua menneestä ja virheistäni. Haluan uuden alun. En halua olla itsekäs, mutta uskon että olen sen ansainnut. Ja sitten ehkä pari kivaa sanaa matkasta :D Tähän aikaan Italiassa on poikkeuksellisen kylmä, niin kuin muuallakin Euroopassa. Vaikka astetta oli -4 ja -6 välillä sillä välin kun Suomi kärsi -20 asteita, palelin aika paljon. En ihan ymmärrä miksi, ehkä ilmasto siellä antaa erilaisen elämyksen? Luntaa oli muutaman sentin verran, mikä on hyvin epätavallinen näky Italiassa. Tätä siis Milanossa, Roomassa ja muualla luntaa oli uutisten mukaan jopa pari metriä. Roomassa ihmiset hiihtävät koska teitä ei ymmärretä suolata. Turistimäärä oli ihanan vähäinen, sen huomasi Venetsiassa käydessämme kun kadut olivat hiljaisina. Kaupat ja puodit olivat auki, ja sinnehän ryntäsimme aina herkkuja syömään ja tavaroita shoppailemaan.    Shoppailin aivan liikaa, mutta olen tyytyväinen. Italiassa oli menossa alennusmyynnit, joten voitte kuvitella kuinka halvalla sain uutta tavaraa vaatekaappiini. Milanossa oli muuan intialainen kauppa, missä lähes kaikki myytiin vain viidellä eurolla. Sieltä lähti mukaani niin paljon tavaraa, että lopulta matkalaukku täydentyi niin pahasti, että oli pakko hankkia ylimääräinen kassi. Mutta en kadu mitään ^__^   Milanosta löytyi myös intilainen ravintola. Aivan mahtavaa (ja halpaa!) ruokaa ja tunnelmallinen sisustus! Rakastuin paikkaan syvästi, sinne on pakko päästävä uudelleen. Minulta löytyy tusina käyntikortteja tähän paikkaa jos ketään kiinnostaa :) Mikä minua Italiassa kiehtoo, mitä meillä Suomessa ei ole, on vuoret. En tiedä mikä niissä niin viehättää, mutta vuoria on kaikkialla, ja niitä saatoin katsella tuntitolkulla automatkojen aikana. Iltaisin kun aurinko laskee, vuorien taloihin syttyy valot, ja tunnelma on kuin satumaassa. Huokaus. Lisäksi huomasimme lauantai-iltana ravintolakäynnin jälkeen, että vaikka ihmisiä oli menossa ulos juhlimaan, tunnelma oli aivan toisenlainen kuin Suomessa. Kukaan ei tapellut, oksennellut, örveltänyt tai muuten käyttäytynyt tuhmasti. Ihmiset olivat iloisissa tunnelmissa vaikka promillea ei välttämättä ollut vielä veressä. Oloni oli huomattavasti turvallisempi ja iloisempi. Täällä olo oli kotoisa. Italiasta on tullut minulle nyt hyvin rakas maa, vaikka sitä en ihan haluaisi aina uskoa. Siellä ollaan avoimia, jopa miehet uskaltavat näyttää tunteintaan (aaah) ja muutenkin otetaan ihmiset avosylin vastaan juuri sellaisinaan kun he ovat. Milano muistuttaa tavallaan Helsinkiä, paitsi että lähimmälle merenalueelle on puolitoista tunnin matka. Siellä oloni on kotoisa. Ehkä saatan lähteä sinne asumaan kun opintoni päättyvät. Saattaisin tykätä :) 24.01.2012 - 08:30
"Tiedätkö mikä ongelmasi on? Sinä et usko itseesi. Et tule koskaan olemaan onnellinen jos et opi rakastamaan ja uskomaan itseesi ja omiin vahvuuksiisi." Siinä ne sanat sitten oli. Ja nämä minun piti kuulla egyptiläiseltä exältäni. Nyt minua hävettää. En ole pystynyt pitkään aikaan katsomaan itseeni sisimpääni ja tämä mies onnistuu lukemaan minut parissa minuutissa kuin avointa kirjaa. Todellisuus iski niin kovaa että oli pakko itkeä hetken. Teki mieli ampua se mies, mutta hetken päästä rauhoituttuani, tiesin että hän oli oikeassa. En tiedä miksi en ikinä ole osannut uskoa itseeni. Olen ollut tällainen lähes koko elämäni ajan. Muistan kun jo lapsena vähättelin omia kykyjäni, vaikka minua kehuttiin monesti lahjakkaaksi niin monessa asiassa. Mutta mitä enemmän ihmiset osoittavat kehuja ja tukea minulle, sitä enemmän haluan piiloutua. Nuorempana minua ärsytti se, että ihmiset kehuivat minut. Saatoin jopa huutaa vastaukseksi etten minä ole taitava, kuka tahansa osaisi tehdä samaa jos vähääkään antaisivat itsensä yrittää. Olen aina miettinyt miksi en osaa vastaanottaa kehuja ja myöntää vahvuuteni ylpeänä. Jostain syystä en vain osaa. Kun tapasin Navinderin, hän yritti kuukausikaupalla auttaa minua ymmärtämään, että minulla on lahjakkuus näytellä. Hänhän halusi nostaa minut Bollywoodin tähtitaivaalle. Pudistin päätäni kuin itsepäinen pikkulapsi ja sanoin, että en ole tarpeeksi hyvä. En ole mitään. Teorioita minulla on ollut muutama, mutta yksikään niistä ei ole vielä oikein tuntunut tarpeeksi hyvältä selitykseltä. Voiko esm olla että tämä on vain synnynnäinen vika, jonka sain jo äitini kohdussa? Vai vähättelenkö itseäni, koska yritän jatkuvasti piiskata itseäni tekemään parempaa, ja rankaisen itseäni jos asiat eivät hoidu niin kuin olin alunperin suunnitellut? Rankaisenko itseäni koska koen että olen menneisyydessä tehnyt (omasta mielestäni) niin monta virhettä, joille en voi antaa itselleni anteeksi, ja siksi muistutan niistä itselleni jotta en toistaisi niitä virheitä tulevaisuudessa? Mietin aina että mistä tällainen itseinho oikein johtuu. Jotenkin en usko että kyseessä olisi ihan luonnollinen luonnepiirre. Jostain sen on täytynyt saada alkunsa. Mutta mistä? Isän lähtö, pikkusisarista huolehtiminen ja kasvatuksessa auttaminen, perheväkivalta, se että olen lapsuudessani nähnyt ja kokenut enemmän kuin yhden ihmisen tarvitsisi nähdä koko elämänsä aikana, koulukiusaaminen...? On totta että olen käynyt elämänkoulun rankemman tien kautta. Menneisyyteeni on kirjoitettu liian paljon valitettavia tapahtumia. Jospa nämä kaikki ovat yhdessä rakentaneet ympärilleni muurin, jonka taakse piiloudun kun ihmiset tulevat liian lähelleni. Miksi pitäisi piiloutua? Koska en osaa luottaa itseeni ja omiin vahvuuksiini. Siinähän ne taikasanat taitavat olla. Olen ottanut menetyksiä liian kovalla kädellä vastaan, ja rankaisen itseäni koska en halua että ne samat tapahtumat toistuvat uudelleen. Mielummin kuolisin kun sortuisin niihin samoihin virheisiin. Ja tällä mekanismilla olen yrittänyt suojella itseäni maailmalta. Nyt kun luen tätä tekstiä, alan oivaltaa, että tällainen ei voi jatkua. Tai, voihan se jatkua mutta todennäköisesti en tule koskaan antamaan itseäni olemaan 100% onnellinen, koska olen liian kiireinen piiskaamaan itseäni ja puskemaan itseäni yrittämään olla toistamatta virheitä. Olen kuullut sanonnan "et voi rakastaa ketään ennen kun opit rakastamaan itseäsi" niin monta kertaa, mutta vasta hiljattain olen alkanut ymmärtämään. Ehkä siksi juuri menetin Navinderin. Vaikka olin onneni kukkuloilla, en silti pystynyt luottamaan itseeni. Kylmä totuus, mutta sen kannattaisi nyt kohdata, tai tulen kärsimään siitä loppuelämäni ajan. En ole koskaan antanut itselleni anteeksi, saati mahdollisuuden aloittaa tyhjältä pöydältä. Olisikohan nyt aika jättää kaikki taakse. Vanhoista tavoista ja suojamuurista on aina vaikeaa päästä eroon. Mutta joko aloitan prosessin nyt, tai onnellinen elämä tulee olemaan vain unelma. Tästä puhutaan terapialla tämän viikon aikana. En ole käynyt hänen luona vähään aikaan, ja myönnän että syynä on että en ole uskaltanut kohdata itseäni. Tämä saa luvan loppua, ihan oikeasti. 17.01.2012 - 13:28
Parisen vuotta sitten pidin järjestettyä avioliittoa vapauden riistona, näin feministin mielestä. Nyt kun sitä on tutustunut intialaiseen kulttuuriin ja miten tällainen järjestetty avioliitto toimii, olen alkanut saamaan uusia näkökulmia asialle. Nyt täytyy myöntää, että siinä on paljon perää. Intiassa olen tavannut ihmisiä, jotka ovat menneet naimisiin järjestetyn homman kautta, oppivat enemmin tai myöhemmin rakastamaan ja kunnioittamaan toinen toistaan, ja elävät hyvin onnellista elämää. Länsimaalaisessa kulttuurissa me vain kierrätämme toisiamme, kumppanit vaihtuvat heti kun kyllästyy siihen toiseen. Me länsimaalaiset olemme pilallehemmoteltuja, se on myönnettävä. Ei pelkästään näissä seurusteluasioissa, vaan myös monessa muussa. Asiasta kukkaruukkuun, nyt siis tämä järjestetty avioliitto-homma on tullut kolkuttamaan minun ovelle. Mainitsin aiemmassa postauksessa kuinka intialainen ystäväni haluaa järjestää minut yhteen serkkunsa kanssa. Perjantaina istuimme ja juttelimme asiasta, sain sen verran paljon tietoa, että homma näyttää olevan varsin selvää. En ole vielä antanut mitään vastausta, lupasin miettiä asiaa perinpohjin. Olen puhunut asiasta myös ystävättäreni kanssa, joka kävi saman prosessin turkkilaisen miehensä kanssa. Tosin heillä ei ollut mikään järjestetty avioliitto. Mutta ainakin minulla on kaikki tiedot käsissäni. Pakko myöntää, että osa minusta haluaisi suostua. Tietysti minut pitää ensin lähettää sinne Intiaan tapamaan sulhasta ja antaa hyväksyntäni. Sitten joskus keväällä. Ja ei, en minä nyt juokse oikopäätä jonkun syliin. Tästä ei ole kyse sellaisesta asiasta. Tässä on kyse vain auttavasta kädestä. Ja hyvän tahdon lähettiläänä olen valmis laittamaan elämäni likoon. Ja ei siis millään pahalla, sillä olen pyytänyt että saisin paperille minun oikeudet, joka suojelisi minut huijaamiselta, petokselta ysm. mahdollisesta pahantekijöistä. Sopimusrikkomus oikeuttaisi minut tekemään omat päätökseni koskien minun elämääni ja tulevaisuuttani. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Paitsi Kela-tukeni. Se onkin se ainoa huolenaiheeni. "Älä siitä huoli," sanoi ystäväni. Kaikki hoituu. Silti olen huolissani. Mutta olen luvannut miettiä asiaa. Tämä ystäväni lensi eilen Intiaan tapaamaan perhettään, ja sitä ennen hän oli pyytänyt minua kirjoittamaan kirjeen tälle serkulle. Istuin lauantai-iltana paperi edessäni, ja mietin mitä kirjoittaa. Mitä ihmettä kertoisin itsestäni? Sen, kuinka olen elämässäni tyrinyt, menettänyt sadoittain mahdollisuuksia saavuttaa jotain merkittävää, epäonnistunut rakkaustarinoissani ja kuinka paljon pelkään tulevaisuutta? Lopulta tartuin vain kynään, ja koetin kirjoittaa mahdollisimman positiivisen, silti rehellisen kuvan itsestäni. Yritin kertoa perhetaustastani, mitä elämälläni teen nykyään, ja yleisen kuvan siitä millainen ihminen täällä on. Kahden tunnin päästä olin kirjoittanut lähes neljän sivun pituisen kirjeen. Kun lopulta istuin ja katsoin kirjettä, huomasin kuinka ison positiivisen kuvan olen itsestäni antanut. Pelkäsin että olisin alkanut kirjoittamaan huonolla itsetunnolla kaikkea säälittävää, mutta kirje puhui asenteella, että vaikka elämä joskus meitä koettelee, minun on vain jaksettava ja toivottavasti Jumala kuuntelee rukoukseni, ja auttaa parhaansa mukaan. Havahduin positiivisesti kun tajusin, että ehkä minä en sittenkään halua kidutella itseäni kuten olen aiemmin uskotellut. Olisi pitänyt ottaa kopion siitä kirjeestä, sillä se olisi toiminut hyvin itseterapeuttisena välineenä. Sen sijaan se nyt makaa kirjekuoressa, missä on mukana muutama valokuva, joita olin luvannut laittaa. Kaikki tämä saattaa kuulostaa järkyttävältä, mutta minusta elämäni alkaa pikkuhiljaa palata takaisin raiteilleen. En ole tekemässä mitään äkkipäätöksiä - tai päätöksiä ylipäätäen jotka tavalla tai toisella tulevat vaikuttamaan elämääni mitenkään dramaattisesti. Haluaisin toki selittää tilannetta paremmin, mutta tiettyjen asioiden kohdalta olisi hyvää, jos en kertoisi liikaa. Jonkin ajan kuluessa kerron lisää, tässä oli vain vähän perustietoa tulevasta. Tai ainakin siitä mitä on odotettavissa. Mistäs sen tietää, mitä se elämä on minun suhteen suunnitellut.
15.01.2012 - 12:47
"When God closes one window, He opens another one". I'm gonna need some heavy tools, my window is stuck. Tämä ensimmäinen viikko on ollut yhtä helvettiä. Pari ensimmäisen päivän ajan olin ystäväni Fannyn luona itkemässä, sen jälkeen oloni alkoi vähän piristyä. Tai ainakin niin halusin uskoa. Perjantaina kun aloitin rukoilemisen, ehdin vain aloittaa sanoin "Isä meidän" kunnes purskahdin lohduttomaan itkuun. Voin hymyillä ja valehdella maailmalle sekä itselleni, uskotellen että kaikki on ok, mutta Jumalalle en voi. Joskus elän jonkinlaisessa hetkessä, jolloin kiellän kaiken itseltäni. Silloin uskottelen itselleni että kaikki on niin kuin ennen, kunnes herään takaisin todellisuuteen ja olo muuttuu hyvin kurjaksi. Olen huomannut, että asioiden kieltäminen kostautuu painajaisella, joita minulla on ollut nyt pari päivää. Herään hikoillen, näkemäni kauhukuvat vilisevät silmieni edessä, ja olo on ensimmäiset pari minuuttia erittäin skitsofreeninen. En tiedä olinko nähnyt unta, vai olivatko ne todellisia muistoja. Yritän rauhoitella itseäni mantralla, otan läppärini sängyn äärelle, ja koetan katsoa jotain komediasarjaa saadakseni ajatukset kasaan. Se on toiminut hyvin, mutta koetan välttää tekemästä tästä jokapäiväistä tapaa. Kotona on vaikeaa olla, kaikki tässä asunnossa muistuttaa minua Navinderista. Muutin tähän taloon koska halusin rakentaa meille kodin, mutta nyt se on vain hautakammio elämälle, jonka joudun hautaamaan syvään maahan. Tämä onkin osa-syy, miksi etsin nyt uutta asuntoa. Haluan rakentaa itselleni uuden elämän ja uuden mahdollisuuden. Vaikka olen hyvin pettynyt itseeni, joskus jopa vihaan itseäni, mutta olen oivaltanut että itsesyyttely ei auta mihinkään. Joko voin antaa itseni vajota syvälle mereen ja katsoa kun elämäni valuu hukkaan, tai yrittää nousta pystyyn ja avata itselleni uusia mahdollisuuksia. En tiedä mitä elämälläni aion nyt tehdä, tulevaisuus näyttää niin tyhjältä. Pelkään katsoa tulevaan, mutta se on nyt Jumalan käsissä. Lähitulevaisuutta pystyn suunnittelemaan, esm kesäksi on buukattu kauan odottamani ja toivomani Kreikka-Turkki matka. Matka on ollut haaveissani jo pikkutytöstä asti, mutta syystä ja toisesta en ole voinut sitä toteuttaa. Ystäväni Kreikassa ja Turkissa ovat hyvin onnessaan kun vihdoin pääsen heitä moikkaamaan. Laskelmieni mukaan olen matkoilla noin 3 viikkoa, lähden kesäkuun alussa ja palaan juhannukseksi. Matka piristää oloani, ja odotan innolla. Lisäksi lähden helmikuun 4. päivänä Italiaan vähän irtautumaan tästä kaikesta. Olen poissa viikon, haluan nyt päästä jonnekin rauhoittumaan ja keräilemään voimia, sillä juuri nyt olen henkisesti ja fyysisesti niin uupunut. ~~~~ Haltiakieli on fiktiota, mutta tämä laulu kuulostaa Jumalan ylistyslaululta. Olen oppinut tämän kappaleen ulkoa jo muutama kuukausi sitten, ja hoilaan tätä aina kun tuntuu, että haluan irtautua tästä maailmasta. Kappale toimii joskus mantrana, vaikka ei ehkä saisi :
Snow-white! Snow-white! O Lady clear!
Gilthoniel! O Elbereth!
O Stars that in the Sunless Year
O Elbereth Gilthoniel! 14.12.2011 - 04:37
Tässä istun ja vietän toisen unettoman yön ahmiten vatsa täyteen nepalilaista ruokaa. Olen nyt parisen viikkoa kärsinyt aika kovasta unenpuutteesta. Oikeastaan oireet alkoivat jo alkusyksyllä, mutta nyt ne ovat pahentuneet. En saa nukuttua kun vasta aamun aikaan, ja nukun myöhään iltapäivään, mikä harmittaa syvästi sillä haluaisin päivällä saada miljoonaa asiaa järjestykseen. Lisäksi kärsin kovasta päänsärystä ja pahoinvoinnista, on kova nälkä mutta samalla haluaisin istua pää pytyssä oksentelemassa. Lisään vielä, että huono unirytmi on tuonut mukavia sivuoireita kuten masennusta, väsymystä, ahdistus- ja paniikkikohtauksia, pahoinvointia ja lisäkiloja. Tämä ei ole yhtään hauskaa :( Lääkärini haluaa pistää minut lääkekuurille. Olen hyvin vastahakoinen. Vaikka jotkut pillerit auttaisivat nyt, mitäs sitten kun lopetan sen kuurin? Rehellisesti sanoen tämä ahdistaa minua hyvin paljon. Nytkin vapisen ja haluaisin vain itkeä, tuntuu että kaikki putoaa niskaani. Yritän piristää oloani vitamiinipommeilla, käymällä salilla ja lukemalla meditaation oppeja. Se auttaa jossain määrin, mutta lopulta päädyn pisteeseen, jolloin haluaisin vain vajota sänkyyn ja itkeä. Huomaan myös, että jossain määrin pelkään nukahtavani. Pelkään mitä unia silmiini vilahtaa. Tiedän että pitäisi nukkua, mutta jokin osa minua kieltäytyy nukahtamasta. Johtuukohan, koska joskus usein koen uneni niin eläviksi, että herätessäni olo on hermostunut? Onkohan sellaista kun unipelkoa olemassa? Voisin tässä nyt jopa myöntää teille, että olen taas päättynyt terapian tuolille. Vanha tuttu terapeuttini on nyt syksyn ajan varattuna, minkä vuoksi minun oli pakko vaihtaa terapeuttia. Koen senkin hyvin voimakkaaksi muutokseksi. Minun on muutenkin hyvin vaikeata kertoa ihmisilleni lapsuudestani ja elämästäni, joten se, että jälleen pitäisi avata Pandoran Lippaan, tuntuu työläiseltä. Minusta tämä on hyvin valitettavaa, että joudun aina syystä ja toisesta lopettamaan terapiani just kun tunnen, että olen pääsemässä tietystä vaiheesta eroon. Pikkuhiljaa se palaa takaisin, ja sitten voin taas huonosti. Joskus pelkään, että ongelma on vain minussa. Olenko vaan niin psyykkisesti tärähtänyt, tuon rankan menneisyyden uuvuttama, että parannusta on vaikeaa saavuttaa, vai onko kyseessä jotain muuta? Minä en jaksaisi tätä oravanpyörää, haluaisin vihdoin saavuttaa rauhan, haluaisin kerrankin elää normaalia elämää. Huomasin juuri että minulla on buranat loppu. Tästä tulee kyllä hyvin pitkä yö. 07.11.2011 - 22:21
Viime aikoina en ole ollut kovin tyytyväinen elämääni. Pelkään, että nojaudun kohta taas masennuksen suuntaan. Tuntuu että seinät kaatuvat päälleni, haluan vain itkeä, maata sängyllä nousematta elämään tuttua rutiiniani, vaan nukkua ja unohtaa että olen täällä. Motivaationi koulua kohti on kadonnut jonnekin, minua ei enää huvita nousta ja lähteä sinne. Haluan vain jäädä kotiin nukkumaan. En enää liiku säännöllisesti niin kuin aina, koska olo on koko ajan väsynyt. En pysty nukkumaan, koska päässäni on niin paljon huolia, etten saa hetkeäkään rauhaa. Olo on hyvin yksinäinen, kotiintulo tuntuu hyvin masentavalta kun mietin, ettei siellä odota minua ketään. Lainat painaa päälle, töitä ei tipu, en tiedä miten maksaisin kaiken, en tiedä miten selviän. Navinderillakin on niin paljon huolia Intiassa, en tiedä miten häntä voisin auttaa. Hän ei sitä paitsi halua että huolehdin asioista, hän haluaa että menestyn opinnoissa. Silti olo on hyvin lohduton, avuton. Minulla ei ole rahaa lentää hänen luokse, minulla ei ole rahaa antaa hänelle. Itken nykyään joka päivä. En tiedä mitä tehdä. Just nyt tuntuu, että olen menettämässä otetta meidän suhteen. Olen kiltisti odottanut että mies saataisi tänne luokseni, mutta aina tulee este. Ihan kuin maailmankaikkeus ei sittenkään haluaisi meidän menestyvän rakentamaan yhteistä elämää. Koen oloni hyvin yksinäiseksi ja surulliseksi kun seurailen muiden ystävien rakkaustarinoita. Ollaan yhdessä, käydään matkoilla, kahvilla, kävelyllä... Ja kun kysytään, mitä minä ja mun mies tehdään... "Me juttelemme Skypessa". Elän nyt hetkiä, jolloin haluaisin vain luovuttaa. Olen tähän asti jaksanut huoletta elää tätä kaukosuhdetta, mutta nykyään minusta tuntuu, että en jaksaisi. En haluaisi odotella. Haluan oikeasti tuntea sylin lämmön, haluan että minulla on joku, kenen kanssa puhua kun tulen kotiin. Haluan oikean parisuhteen. En enää tiedä mitä tehdä. Pelkään että olen menettämässä toivoa ja otettani. Sydämeni itkee, silmäni itkevät.. koko olemukseni itkee niin katkerasti joka ikinen päivä. En voisi millään Navinderista luopua, mutta en haluaisi myöskään vaatia häntä tekemään jotain asialle. En enää tiedä mitä tehdä. Tiedän vain, että tämä mies on tärkein asia elämässäni, enkä kestä ajatusta että joutuisin luopumaan hänestä. Myös uskoni on horjunut viime aikoina. Olen jo useita kuukausia rukoillut että asiat parantuisivat, että minä löytäisin tavan parantaa asioita. En ole saanut vastauksia, koen olevan koko ajan vain enemmän eksyksissä. Tiedän, ettei Luoja voi ojentaa kaikki elämän vastaukset käsiini, mutta halusin pyytää vain pientä apua. Mitä enemmän olen yrittänyt rukoilla, sen enemmän koen eksyväni syvemmin epätoivon metsikköön. Lohtua saan nykyään vain Buddha- ja hindulaisista kirjotelmista. Olen pikkuhiljaa kokenut suurta kutsumusta siihen suuntaan, jo kesästä asti olen tuntenut hindulaisuuden antavan enemmän apua kun koko Raamattu on minulle koskaan antanut. Tänään kun kävin ystäväni luona, huomasin että hän oli rakentanut hindu-alttarin. Hän ei ole kokonaan hindulaiseksi tunnustautunut, vaan harjoittaa sitä, toivoen löytävän oman itsensä. Seurasin kiinnostuneena kun hän kertoi alttarin eri vaiheista, miten rukous toteutuu ja miten se alkanut vaikuttamaan hänen elämäänsä. Tunsin kovaa halua oppia lisää, mutta en tiedä voinko ns hylätä kristillisyyteni koska en löydä vastauksia omiin kysymyksiini. Ehkä ongelma on vain yksinkertaisesti minussa. En tiedä. En tiedä enää mihin uskoa, en tiedä kenen puoleen kääntyä. Nytkään en tiedä pystynkö rukoilemaan apua. Minua vain itkettää. Haluan vaan mennä sänkyyn, enkä herätä huomiselle. 15.10.2011 - 15:45
Minua on viime aikoina vaivannut unia jotka viittaavat menneeseen ja sen mukana olleeseen ihmiseen. Muutama päivä sitten näin unta egyptiläisestä exästäni, sen tuomasta tuskasta ja helvetistä missä riutuin useita kuukausia. Sinä päivänä olo oli hyvin ankea, puin tuntitolkulla miksi muistot yhtäkkiä heräsivät henkiin. Vastausta en löytänyt, joten annoin asian olla. Tänä yönä näin Hänet taas unissani. Olin menossa naimisiin Navinderin kanssa, koko hääpäivä oli yhtä kaaosta. Mikään ei mennyt niin kuin piti, ja silloin tämä herra saapui uneeni, vannoi ikuista rakkautta minuun ja pyysi että luopuisin Navinderista ja lähtisin hänen mukaan. Lopulta en suostunut, ja kun olin kirkossa astelemassa altarille prinssini luokse, en löytänyt häntä. Kirkossa oli useita alttaria (paikka oli täynnä ihmisiä, muistutti ehkä lähinä juna-asemalta jossain vaiheessa), enkä löytänyt sitä oikeaa alttaria, joka sijaitsi paikalla numero 9. Kaverini (=eräs tyttö luokaltani), vei minut maanalaiseen käytävään, mistä pääsisi paremmin perille. Loppu oli yhtä juoksemista, ja viimeinen muistoni oli kun huusin Navinderia. Sitten heräsin, vaikka yritin väkisin uinua takaisin saadakseni selvää, pääsinkö koskaan perille. Tämäpäiväinen uni oli mitä omituisin minkä olen koskaan nähnyt. Minua häiritsi nähdä exäni anomassa minua takaisin ja pelotti kun en löytänyt rakkaani luokse. Mietin kovasti mitä tämä kaikki tarkoittaa. Olen ollut sinut niiden kahden vuoden takaisten tapahtumien kanssa, en ole pitkään tuntenut vihaa tai katkeruutta niistä muistioista, mutta tämä uni herätti ne kaikki uudelleen eloon. Eräs teoria on, että nyt jokune päivä sitten tuli kuluneeksi kaksi vuotta niistä tapahtuneista, ehkä alintajuntani halusi muistuttaa siitä. Mutta miksi? Olen nykyään onnellisempi kun mitä olen koskaan ollut. Elämässäni on uusia ihmisiä, uusia haasteita ja uusi mies. Minkä takia minun pitäisi kohdata taas ne hirveät asiat, jotka luulin jättäneeni taakseni? Olen harkinnut hankkivani Freudin kirjoja saadakseni lisää tietoa. Freudilla on minun mielestä erittäin hyviä teorioita unista ja psykologiasta. Jospa niistä olisi vähän apua. 13.09.2011 - 18:55
lltasanomissa oli taas artikkeli missä kyseltiin lasten (alle 16v) seksuaalisestä häirinnästä netissä. Kammottavaa oli lukea, että joka kolmas lapsi joutuu sairaan aikuisen seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Suurin osa heistä kertoi että olivat joutuneet näyttämään itseään kamerassa tai lähettämään kuvan itsestään... ilkosillaan. Minua tämä luonnollisesti herätti kuvotusta ja ihmettelyä. Jään ihmettelmään miksi nämä tytöt eivät uskalla sanoa "ei"? Se on hyvin helppoa, eihän ne sairaat ukot oikeasti tee mitään, he vain haluavat intää jotta saavat haluamansa. Ja eikös vanhemmat keskustele lasten kanssa netin käytöstä ja vaarallisista ihmisistä mitä siellä piilee? Tällaisessa tilanteessa osapuolia on kolme: häiriköijä, uhri ja vanhemmat. * Häiriköijä on useimmiten häiriintynyt (ellei jopa narsistinen) henkilö, joka mahdollisesti ei saa tarpeeksi huomiota oman ikäluokkansa naisista tai sitten ovat yksinkertaisesti sairaita. He tietoisesti tuhoavat nuorten mielenterveyttä, jotkut ehkä vahingossa hetken mielenjohteesta, jotkut taas rakastavat tunnetta olla hallinassa. Heitä kutsutaan näin ollen myös pedofiileiksi. * Uhrin tulisi olla tietoinen netin käytöstä ja sen vaaroista. Heidän tulisi puhua aikuisten kanssa asioista mitkä askaruttavat netin maailmassa. Nuorille sanon helpolla suomenkielellä: jos joku ehdottaa kamerakivaa, älkää suostuko! Ymmärrän, että tunne, jonka vanhempi mies tuo kun hän antaa kehuja ja saavat itsetuntosi kohoamaan pilviin, mutta jo muutama sekuntti tätä kivaa voi aiheuttaa suurta tuhoa! Miehet jotka yrittävät houkutella ja kiristää sinua kamerankivaan tai muuhun vastaavaan, tekevät sen oman mielihalunsa takia, eivät he välitä jälkipyykistä. Ja uhkailut ovat vain sanoja, tuskin he niin tyhmiä ovat että oikeasti tekisivät sinulle jotain pahaa. Minun neuvoni: sulje keskustelu ja mene vaikka ulos happihypylle. Ja ennen kaikkea: ilmoita tällaisista häiritsiöistä jollekulle. Auttaisi myös jos onnistuisi tallentamaan keskutelu tai kuva tyypistä. Ja jos teillä on itsestänne netissä kuvia missä poseeraatte kuin mallit ja vielä vähissä vaatteissa, älkää ihmetelkö jos näytä iilimadoilta ilmaantuu kutsuja. Vink vink vaihtakaa kuvat vähiten provosoiviin. * Vanhemmat ovat ensi-askel kohti turvallista netin käyttöä. Vanhempien ja nuorten tulisi keskustella haitoista ja varoittaa millaisia ihmisiä lymyään chattien joukossa. Murronikäiset nuoret ovat totta kai itsepäitä ja uskovat tekevänsä fiksuja valintoja kun surffailevat ja puhuvat ihmisten kanssa chateissä ja foorumeissa, mutta vanhempi ihminen osaa jekuttaa helposti. Vanhemmille terveisiä: ottakaa tämä asia puhutteluun! Es.m. koin itse joskus ylä-aste iässä seksuaalista häirintää siinä mielessä että netissä miehet halusivat kameran kautta nähdä minun riisuuntuvan. Sanoin ei, ja mies jatkoi uhkailua. Sammutin keskuteluikkunat ja siihen se jäi, sillä tiesin että uhkailut olivat vain sanoja. Se oli siinä.
21.08.2011 - 21:50
Antonio palasi kotiin Milanoon, minä jäin hetkeksi vetäämään henkeä kunnes nukahdin uupuneena. Katsoimme viime yönä Lagaania, tuli sitten nukuttua vain 2 tuntia, sitten oli herätys kl 4:50 ja lentokentälle saattaman miestä kotimatkalle. Olin kotona ennen yhdeksää ja sammuin heti sängylle, mutta vain 3 tunnin ajaksi. Olen nyt viettänyt suurimman osan päivästä äidin luona, kotona tulee yhtäkkiä niin outo hiljainen olo. Kämppä on karseessa kunnossa, aion siivota huomenna. Sanna tulee päiväkahville, joten ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä. Kohta lähden kotia kohti, huomenna on vapaapäivä koulusta, saan vetäytyä rauhassa tuttuihin rutiineihin. Pääsen meditoimaan, lenkkeilemään, siivoamaan ja polttamaan suitsukkeita. On aika palata vanhaan arkeen, mihin tunnen olevani 100% valmis. Varsinkin sen jälkeen kun aiemmin viikolla opinto-ohjaanani kertoi, että jos haluan suorittaa koulutukseni 2ssa vuodessa, joudun tekemään ne Porvoossa aikuis-linjalla. Ensimmäiseksi se kävi vahvasti mielessä, sitten ajattelin kuitenkin, miten vaikeaksi se menisi. Pitäisi matkustaa yli tunnin ajan koululle ja opiskella kovalla tempolla, valmistuisin aikaisemmin kuin laskettu, mutta... täällä Helsingissä minulla on kaikki, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koen olevani juuri siinä missä pitääkin. Päätin jäädä, ihan sama meneekö siihen 3 vuotta tai enemmän. Tämä tuntuu oikealta valinnalta, ja se tuntuu niin hyvälle. Lentolippujen hinnat ovat laskussa. Olen selaillut niitä nyt iltapäivällä, suunnitellut matkaa rakkaani luokse. Mutta juuri nyt on aika tiukalla rahojen kanssa, eihän opiskelija kovin hyvin rahaa saa. Aika näyttää mitä tapahtuu... 12.08.2011 - 15:52
Olen päättänyt hankkiutua eroon pahoista tavoista ja siksi ryhdyn kehon ja sielun puhdistuksen. Olen 22v, elämääni on mahtunut kaikenlaisia hulluuksia, joskus niin pahasti että pasmat ovat menneet sekaisin ja siitä on seurannut muutaman päivän (ellei jopa viikkojen) hengellinen krapula. Lisäksi elämäni on mennyt melko samaa liukuhihnaa pitkin, ja alan kyllästymään siihen. Haluan päästää eroon vanhan minästäni, haluan aikuistua ja hengittää rauhallisesti, puhumattakaan että haluan alkaa tehdä fiksuja ratkaisuja ilman impulsiivisia tunnemyllerryksiä. Luojan tähden, minä haluan elää! Tässä siis uudet elämäntavat: * pidän meditaatio-session joka ilta, käyn läpi päiväni ja etsin, missä asioissa voisin parantaa. * kerran viikossa aion pitää illan, jolloin aion katsoa uuden Bollywood filmin. Bolly-leffojen katselu on jäänyt niin vähälle, että minua ihan hävettää. * kerran kuukaudessa aion tehdä jotain, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. * haluan oppia sanomaan ihmisille "ei" silloin kun tuntuu että en jaksa. Joskus olen liian kiltti ja saatan myöntyä juttuihin, mitä en edes haluaisi käydä läpi, ja siitä on seurannut henkinen huono olo. Olisi aika oppia kieltäytymään joissakin tilanteissa. * soittelen mummille useimmin, hänhän on ollut suuri inspiraatio elämäni aikana. * haluan oppia hyväksymään myös ihmiset, joita en tavallisesti voi sietää. Ei ole pakko tykätä kaikista, mutta Eknath Easwarani on antanut neuvoja miten vaikeiden ihmisten kanssa menetellä. * haluan oppia kärsivällisyyttä * nykyinen novellini saa jäädä keskeneräiseksi, sillä en millään löydä motivaatiota jatkaa sitä. Niinpä aloitan uuden novellin ja aion saada sen valmiiksi vuoden sisällä. * aion syödä enemmän kiiviä. * rupeaan lukemaan enemmän hindu-ja buddhalaisia filosofi-kirjoja. Näillä pääsen alkuun, ja toivottavasti niistä olisi myös jotain hyötyä. Risteily oli mukavaa, oikeastaan melko perussetti. Illalla tuli pelattua rulettia ja blackjackia, tuli voitto ja toisella todella iso huti. Ruotsissa taas satoi ja ukkonenkin jyrähti muutamaan kertaan. Ei hirveästi päästy Tukholmaa katsomaan, mutta tulipahan Kaarle Kustaan luona vierailtua. Buffeekin maistui, ahdoin itseeni niin paljon herkkuja että tulimme ravintolasta melkein ryömien. Laitan pari kuvaa kunhan löydän kaapelini, joka on ollut kateissa muutamaan päivään. Mutta ahh, meidän tyttöjen kannattaisi lähteä risteilemään, viime reissukin oli niin hauskaa, pitäisi ottaa uusiksi.
09.07.2011 - 01:26
Miksi tulee näitä päiviä jolloin ei tapahdu hirveästi mitään? Se on pirun ahdistavaa. Varsinkin kun mielenjuolahduksesta asensin Sims 2 pelin koneelle, ja muistin miten siihen jää koukkuun. "Jaa, siis tämän takiako minä poistin pelin." Juuri näin. Viikonloppu onneksi tekemistä, huomenna esittelen DTM klubin serkulleni ja hänen Ruotsista tulleelle kaverille. Tällä kaverilla alkaa vuoden lääkitys viikon päästä, minkä vuoksi hän tuli Suomeen jankuttaen "ja nyt mie ryyppään koko vuoden edestä näiden 2n viikon aikana". Sunnuntaina vietetään Pian synttäreitä, vaikka ne olikin viikko sitten. Piknikki Töölön puistossa, minä lupasin leipoa croisantteja. Juustotäytteellä, nami. Omiin vuosipäiviini on enää 12 päivää, ja näyttäisi siltä että koska kaupungissa on väkeä enemmän kuin koskaan, olen luvannut pitää pirskeet lauantaina 23. päivänä. Alkuillasta syödään ja rupatellaan, illemmalla saatamme häipyä keskustaan, mikäli porukalla on halua (käännös: rahaa) lähteä. Kutsut lähtee menee maanantaina, pitäkää silmällä naamakirjaa ja puhelintanne. En ymmärrä ihmisiä jotka pelkäävät ikääntymistä, minä aina vastaanotan ne hyvillä mielin. Taas mennyt vuosi, uusia asioita otettu opiksi ja toivottavasti ollaan viirun verran viisaampia. Muistan erään ystäväni joka 20-vuotis päivänä itki seuraavaa: "olen kaksikymppinen enkä ole tehnyt elämälläni mitään! Ei ole vakituista työtä, en ole matkustellut, en ole löytänyt miestä, tätä menoa en pääse naimisiin ennen kolmekymppisiä!" Anteeksi, mutta eikös kahdetkymppiset ole just sitä varten että eletään elämä ja vakiinnutaan sitten kun ollaan kolmenkymppisiä? Miksi vakiintua liian nuorena ja myöhemmin itketään kun koko nuoruuselämä on mennyt heiltä ohi? Jotkut jostain syystä olettavat että elämä loppuu tiettyyn ikään, ja siksi tekevät asioita mitkä voisi jättää myöhempään. Ja pihalla joukko teinityttöä itkee kännissä kun ovat jurrissa tehneet jotain. Suren heitä, mutta hymyillen itselleni, onnelle että en suostunut seuraamaan tuota tietä. Tekisi mieli mennä tuonne alas ja pitää heille pienen luennon alkoholinkäytöksestä nuoressa iässä. Tuskin kuuntelisivat. Minä kuuntelin, ja siitä olen onnellinen. Vaikka kulutan vain muutaman lasillisen kuukaudessa, en vielä ole valmis absolutistiksi. Navinder hyväksyy juomiseni ja minä hyväksyn hänen, niin kauan kun se ei riistäydy käsistä. Olemme molemmat sen verran fiksuja että jos olo tuntuu hassulta, silloin tulee lopettaa. Mikä parasta: minun mies ei tappele kännissä, hän antaa 10 kertaa enemmän rakkautta kuin sen tavallisen määrän minkä saan päivittäin <3 Ei siinä mitään pahaa ole, pari romanttinen ele riittää minulle, mutta en tappele vastaan kun mies osoittaa tunteitaan :) Voisi vetää pienen lenkin ennen sänkyyn menoa, olo on niin pirteä. 03.07.2011 - 01:24
Kuvia keskiviikon vaahtobileistä:
(aina niin pornahtava, huh xD)
Täytyy sanoa etten ole koskaan ollut niin rivoissa, märissä ja orgiantäytteisissä juhlissa koko biletys-elämäni aikana. Mutta olihan sekin kokemus. Harmitti vaan kun jätin vaihtovaatteet ja pyyhkeen kotiin, paluumatkalla sain käppäillä pitkin Helsinkiä märissä kuteissa. Ensi kerralla menee paremmin, lupaan sen. Pe-ilta meni rauhallisesti Natan luona pelailemassa, mikä tuntui mukavalta kun ei aina jaksaisi viikonloppuisin juosta ympäri kaupunkia. Kaipaan kuitenkin vähän päiväystä suomen sanakirjasta, Alfabetissa alkoi sanat loppua omasta aivokapasiteetistani. Kotiin saavuin noin 2:20 aamuyöllä. Huomasin että rakkaat yläkerran naapureilla on aika räikeät pirskeet menossa. Odotin kärsivällisenä että he lopulta sammuisivat, yritin nukkua mutta unta en saanut vaikka oli ikkunat kiinni (on muuten henkinen ja fyysinen kärsimys näillä helteillä). Kovaääninen juhlinta vain jatkui, kunnes viideltä pinna paloi ja soitin poliiseille. Tavallisesti en haluaisi häiritä poliiseja tällaisten "pikkujuttujen" takia, mutta koska huomasin muidenkin naapureiden hermojen olevan vaakalaudalla, pyysin saada jepareiden apua. En tiedä milloin he saapuivat paikalle, mutta hiljaisuus laskeutui vihdoin vähän ennen seitsemään. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta kun näiltä ihmisiltä kuuluu kovaa melua (varsinkin sen jälkeen kun hommasivat marras-tammikuun aikana parkettilattiat), mutta tämä ylitti jo sen pienen rajan mikä oli enää jäljellä. Huono puoli kun asuu alimmaisessa kerroksessa: kaikki yläkerran äänet kaikuu tänne alas. Huoh. Tänään marssimme Neran ja Pian kanssa homojen puolesta - juhlittiin Gay Pride paraatin joukossa. Seurasimme Ylpeät Heterot-joukkoa huudahtaen tukeamme homoyhteisölle. Päivän hyvä teko, checked.
Varmaan ihmisillä oli hauskaa seurata huutamistani kun olin pukeutunut napapaitaan ja kirkkaankeltaiseen hameeseen. En ihmettelisi jos saan huomenna huomata komeilevani Hesarin etusivulla, sen verran valokuvaajia oli paikalla. Saa nähdä mitä mummi niistä sanoisi, varmaan saa sätkyn olettaen minun vaihtaneen seksuaalista suuntautumistani. Voin jo kuulla "en tule siis saamaan lapsenlapsenlapsia?!" kaikuvan pitkin seiniä. Mitähän tuohon sanoisi, minä kun en haluaisi määritellä itseäni mihinkään kategoriaan. Olen avoin kaikelle, tai kuten tytöille aiemmin sanoin: en kuulu mihinkään, olen vain utelias. Tai sitten voisin siteerata Sinkkuelämän Samanthan tavoin "olen triseksuaali - kokeillen kaikkea kerran". Ei sitä tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että jos maailmasta haluttaisi onnellisempi paikka, tulisi seksuaalivähemmistöä tukea, eikä katsoa pitkin nenää ahdasmielisenä. Minä elän uskossa, että Jumala hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, vaikka kirkko ei katsoisi sitä lempein silmin. Jos ihminen on sinut oman seksuaalisuutensa kanssa, juuri sellaiseksi Jumala hänet halusikin - olemmehan kaikki Hänen lapsiaan. Yhteiskunta ei vaan aina halua hyväksyä yksilöä joka erottautuu joukosta, sen olen oppinut kantapään kautta. Minusta on hyvin ahdistavaa noudattaa normeja ihan kuin se olisi laki, jonka rikkomisesta katkotaan pää irti. Rakkaat ihmiset, me elämme 2000-lukua, keskiaikainen ahdasmielisyys minkä rakas kirkkomme on aiheuttanut ei enää päde. Astukaamme yhdessä kohti valoa, yhtenä kansana niin kuin alunperin oli tarkoitettukin. Huomenna isä tulee päivittämään tietokonetta joka kaipaa vähän putsausta. Alkaa kone taas hidastelemaan. Olisi kivaa saada vihdoin Movie Maker toimimaan, pääsisi taas editointi-hommiin. 01.06.2011 - 11:04
Kaulaa sattuu, tulikohan syötyä liikaa mehujäätä eilen? Innostuin eilen tekemään itsetehtyjä mehujäitä ostettuani jäätelömuotteja Ikeasta (halvalla lähti), ja nyt kurkkua heikottaa :( Saattaa olla että lennän taas Intiaan heinäkuussa synttäreitteni kunniaksi. Vaikka ei siitä mitään lemmenlomaa varmaan tule. Näet viime reissun jälkeen meille valkeni että en ehkä sittenkään ole tehnyt rauhaa itseni kanssa. Epäröin vieläkin itseäni ja kykyjäni selvitä suhdekiemuroista, minkä vuoksi etsin ongelmia mitä ei edes ole olemassa. Navinder on tässä minua aina tukenut, mutta nyt hän sanoi ettei tulisi jaksamaan tätä enää kauan. "Rakastan sinua yli kaiken, mutta sinun täytyy lopettaa, minä en tähän pysty" hän sanoi. Ymmärrän että näiden kuukausien aikana, jolloin olemme olleet yhdessä, olen asettanut hänet kiirastuleen aina välein, ja vain koska pelkään alitusti että jotain pahaa sattuisi tapahtumaan. Nemesis on kuiskinut korvaani asioita jotka hämmentävät minua, ja minä tyhmä kuuntelin häntä. Olemme siis olleet jonkin sortilla tauolla, jonka aikana yritän selvittää itseäni ja miksi teen näitä ikäviä asioita vaikeuttaakseen elämäämme. Rakastan Navinderia yli kaiken, en halua hänelle mitään muuta kun onnellisuutta. Mutta minun täytyy löytää itselleni jonkinlainen rauha ja harmonia jotta voisimme jälleen rakentaa tätä meidän unelmalinnaa jota kutsumme tulevaisuudeksi. Olen opetellut meditoimaan, toivon että sen avulla löytäväni reitin oikeaan suuntaan. Meditoidessa olen löytänyt myös tavan saada yhteyttä Jumalaan, joten koko hommasta tulee meditoinnin ja rukouksen välinen sielunetsintä. Mutta se toimii. Olen löytänyt itsessäni uusia puolia, sellaisia mitä en edes tiennyt että omin. Olen löytänyt uusi reittejä parantaa vanhoja pahoja tapojani, ja jatkan etsintää. Ja koska suhteen korjaaminen tuntuu niin hemmetin vaikealta tekstareiden ja sähköpostin välityksellä, yritän päästä heinäkuussa Intiaan korjaamaan kaiken niin kuin aikuisten pitää. Saattaisin jäädä jopa kahdeksi viikoksi, sillä heinäkuu näyttäisi olevan hyvin hiljainen. Rukoilkaamme, että kaikki kääntyy pahain päin. Joku rupesi saarnaamaan että olen paha kristitty koska olen ylistänyt Lady Gagan Judas-kappaleen musiikkivideota. No anteeksi, jos minä pidän sitä hyvin taiteellisena kristisymbolina. Minusta Gaga tuo omalla tavallaan hienosti esille Juudaksen luonteen, vaikka se modernin maailman kuvassa näytetäänkin. Kuulema katolliset väheksyvät videota niin paljon että olisivat haluneet estää sen leviämisen. Saanko sano teille, vaikka teitä rakastankin yhtä paljon kuin kaikkia muitakin uskovaisia, mutta eikö olisi mukavaa katsoa asioita avarin silmin?
Leikkasin muuten tukkani uuteen uskoon. Laitan kohta kuvia jahka saa ne ensin otettua kamerasta ulos. Sain vihdoin otsatukan. Tykkään! Nyt shoppailemaan kankaita uusiin tyynyihin. 07.04.2011 - 18:45
Ennen matkaasi sanoit "ehkä viikon mittainen hiljaisuus tekisi hyvää meille. Saisimme nollattua ajatukset ja kun vihdoin palaan takaisin, ja tapaamme jälleen lomasi aikana, ymmärrämme paljon me toisillemme merkitsemme". Nämä muutamat päivät ovat menneet keskittyen omaan elämääni täällä Suomessa. Työ, harrastukset ja kavereiden tapailu on sujunut hyvin, vaikka ajatukseni ovatkin sinussa joka ikinen hetki. Silti tuntuu että olen saanut vähemmän tehtyä kun yleensä. Johtuukohan koska olen niin tottunut että iltaisin istumme ja juttelemme päivistämme ja kaikesta tapahtuneesta, ja nyt kun olemme erillämme, en keksi syytä tehdä mitään erikoista. Alunperin oli suunnitelmissa aloittaa kevätsiivous, kirjoitella ja puuhastella, mutta sen sijaan jämähdän täällä kotona vaan istumaan, enkä keksi mitään fiksua. Tunnen itseni hyvin typeräksi, mutta kai totuus on, että en kerta kaikkiaan ole toimivainen ilman sinua. Joskus mietin, miksi meille kävi näin. Miksi Jumala päätti lähettää meidät niin kauas toisistamme? Jos Hän ei meitä tarkoittanut toisillemme, niin miksi kaikki tuntuu niin turvalliselta ja oikealta? Teimmekö jotain väärin edellisessä elämässämme, että rangaistuksena oli pitkä välimatka, ja että saadaksemme toisemme meidän on taisteltava siitä? Onko meidän todistettava Hänelle, että rakkaus voi voittaa kaikki esteet? En haluaisi kyseenalaista Hänen valintojaan, Hänen toiveensa on lakini, mutta rukoilen, että lopulta kaikki päättyisi onnellisesti. Tahtoisin itkeä, mutta matkani lähenee, ja päivä päivältä sydämeni riemuitsee. Olen myös jännittynyt, sillä edellisestä tapaamisestamme on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Uskon kyllä että heti kun tunnen käsivartesi ympärilläni, tunnen olevani siellä missä pitääkin. 31.01.2011 - 19:13
Taas mennyt vähän aikaa, eikä tekstiä meinaa nähdä. Ollut viime aikoina niin kova stressi duunissa, ettei meinaa illalla urheilun ja muun tekemisen ohella jaksaa kirjoitella tänne. Nyt kuitenkin otan pienen hetken kirjoittelemaan kuulumisia. Tonyn viisumihakemus ja muut paperit on lähetetty lähetystöön, ja ensi viikolla pitäisi päätös tulla. Hermoilen, vaikka tiedän että tarina päättyy hyvin.Olen jopa listannut kaiken mitä pitää järjestää ja hankkia ennen hänen saapumista, ja huh... ehkäpä pitäisi kuunnella miehen viisuaden sanoja: pakkia päälle ja vähän äkkiä. Hän ei nimittäin halua että murehdin turhia, saati tee liikoja hänen hyvinvoinnin takia. "Minähän olen se, jonka pitäisi pitää sinusta huolen, etkä sinä." Minkäs minä voin, jos haluan antaa hänelle ihanan elämyksen meidän talvisessa Suomessa. Meinaan jopa haaskata rahaa aika paljon kun pitäisi myös uusia huonekaluja hankkia, vaan kun sitä ei voi hänelle sanoa ilman että mies valittelee miksi tuhlaan minun rahojani. Hänhän haluaisi hankkia minulle ne kaikki. Hän ostaisi minulle vaikka kuun taivaalta jos hän haluaisi. Silti teen just niin kun haluan, Tony tietää sen ja on tähän asti sopeutunut itsenäisyyteeni hyvin, vaikka kovasti haluaisi olla se osa-puoli, joka hoitaa kaiken. Bhangran kursseilla menee hienosti, ja työt maittavat vieläkin. Nyt vaan ajatuksissa ollut paluu opiskelemaan, todennäköisesti oppisopimuksella, mutta siihen infoon täytyy odottaa ensi viikkoon. Eli taas kaikki tulee kuin tsunami päälleni, en tiedä tietääkö se hyvää vai pahaa. Rukoilen vain, että kaikki päättyisi hyvin. Pitäisi myös pistää vauhtia novelilleni, jotta saisin sen valmiiksi vielä tänä vuonna. Se on seisonut taas turhan kauan odottamassa, ja minulla kun on uusi udea päässä. Nyt harmittelen kun en ryhtynyt kirjailijaksi, toisaalta pidän siitä että saan tehdä hoivaavaa, fyysistä työtä eikä istua päivät pitkät koneen äärellä. Tämä on vain tällainen mukava harrastus. Ainakin toistaiseksi. Turha tarinointi sikseen, mie painun nyt kirjoittelemaan. |
Minun maailmani
Ajattelu - olen kova pohtimaan asioita, joskus liikaakin. Bollywood - nämä elokuvakokemukset maistuvat paljon paremmalta kuin länsimaalaiset filmit :P Filosofia - mieliharrastukseni hiljaisina hetkinä. Haydi - ns. taiteilijanimeni, jonka hauskojen sattumusten jälkeen sain Turkista. Käytän nimeä hyperavaruudessa, sillä minulla ei ole tapana mainostaa itseäni. Intia - paikka, joka opetti minulle itsestäni ja indenttiteetistäni, ja auttaa minua tänäkin päivänä löytämään uusia puolia itsessäni. Kirjoittelu - kirjoitan paljon, olenhan aina ollut kova raapustamaan tarinoita tavalla tai toisella. Minulle tarinoiden luonti ja jakaaminen on aina ollut intohimo, vaikka ei sitä välttämättä tule tehtyä niin usein kuin haluaisin. Joskus luon uusia maailmoja ihan omaksi huvikseni, milloin mielikuvitus saa lentää vapaasti ilman ulkopuolisen kritiikkiä. Koti - ihana yksiöni Herttoniemenrannassa, Helsingin sydämessä. Luonto - Äiti Maa meidät synnytti, kohdelkaamme Häntä rakastaen ja huolehtien. Nemesis - se pimeä puoleni. Opiskelu - opiskelen ensimmäistä vuotta lähihoitajaksi. Ei vielä tiedä tuleeko minusta tarhatäti vai akuuttihoitaja... Semi-vege - luovuin alkuvuonna 2011 punaisesta lihasta ja kanasta, kalaa sallin vielä syödä. Ainakin toistaiseksi. Uskon voima - kuulun kirkkoon, uskon Jumalaan ja Jeesukseen, mutta olen samalla avoin muille maailmoille. En haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään uskonryhmään, sillä minusta kaikella on merkityksensä elämässäni enemmän tai vähemmän. Yöpöllö - olen iltaihmisiä, ollut vauvaiästä asti. Aivoni eivät herää ennen puoltapäivää ja illalla olen pirteimmilläni. Paha tapa johon ei ole vieläkään löytynyt lääkettä. Toisaalta en sitä kaipaakaan. Katsotut Bollywood-filmit:
|
