"When God closes one window, He opens another one". I'm gonna need some heavy tools, my window is stuck.

Tämä ensimmäinen viikko on ollut yhtä helvettiä. Pari ensimmäisen päivän ajan olin ystäväni Fannyn luona itkemässä, sen jälkeen oloni alkoi vähän piristyä. Tai ainakin niin halusin uskoa. Perjantaina kun aloitin rukoilemisen, ehdin vain aloittaa sanoin "Isä meidän" kunnes purskahdin lohduttomaan itkuun. Voin hymyillä ja valehdella maailmalle sekä itselleni, uskotellen että kaikki on ok, mutta Jumalalle en voi. Joskus elän jonkinlaisessa hetkessä, jolloin kiellän kaiken itseltäni. Silloin uskottelen itselleni että kaikki on niin kuin ennen, kunnes herään takaisin todellisuuteen ja olo muuttuu hyvin kurjaksi. Olen huomannut, että asioiden kieltäminen kostautuu painajaisella, joita minulla on ollut nyt pari päivää. Herään hikoillen, näkemäni kauhukuvat vilisevät silmieni edessä, ja olo on ensimmäiset pari minuuttia erittäin skitsofreeninen. En tiedä olinko nähnyt unta, vai olivatko ne todellisia muistoja. Yritän rauhoitella itseäni mantralla, otan läppärini sängyn äärelle, ja koetan katsoa jotain komediasarjaa saadakseni ajatukset kasaan. Se on toiminut hyvin, mutta koetan välttää tekemästä tästä jokapäiväistä tapaa.

Kotona on vaikeaa olla, kaikki tässä asunnossa muistuttaa minua Navinderista. Muutin tähän taloon koska halusin rakentaa meille kodin, mutta nyt se on vain hautakammio elämälle, jonka joudun hautaamaan syvään maahan. Tämä onkin osa-syy, miksi etsin nyt uutta asuntoa. Haluan rakentaa itselleni uuden elämän ja uuden mahdollisuuden. Vaikka olen hyvin pettynyt itseeni, joskus jopa vihaan itseäni, mutta olen oivaltanut että itsesyyttely ei auta mihinkään. Joko voin antaa itseni vajota syvälle mereen ja katsoa kun elämäni valuu hukkaan, tai yrittää nousta pystyyn ja avata itselleni uusia mahdollisuuksia. En tiedä mitä elämälläni aion nyt tehdä, tulevaisuus näyttää niin tyhjältä. Pelkään katsoa tulevaan, mutta se on nyt Jumalan käsissä.

Lähitulevaisuutta pystyn suunnittelemaan, esm kesäksi on buukattu kauan odottamani ja toivomani Kreikka-Turkki matka. Matka on ollut haaveissani jo pikkutytöstä asti, mutta syystä ja toisesta en ole voinut sitä toteuttaa. Ystäväni Kreikassa ja Turkissa ovat hyvin onnessaan kun vihdoin pääsen heitä moikkaamaan. Laskelmieni mukaan olen matkoilla noin 3 viikkoa, lähden kesäkuun alussa ja palaan juhannukseksi. Matka piristää oloani, ja odotan innolla. Lisäksi lähden helmikuun 4. päivänä Italiaan vähän irtautumaan tästä kaikesta. Olen poissa viikon, haluan nyt päästä jonnekin rauhoittumaan ja keräilemään voimia, sillä juuri nyt olen henkisesti ja fyysisesti niin uupunut.

~~~~

Haltiakieli on fiktiota, mutta tämä laulu kuulostaa Jumalan ylistyslaululta. Olen oppinut tämän kappaleen ulkoa jo muutama kuukausi sitten, ja hoilaan tätä aina kun tuntuu, että haluan irtautua tästä maailmasta. Kappale toimii joskus mantrana, vaikka ei ehkä saisi :

Snow-white! Snow-white! O Lady clear!
O Queen beyond the Western Seas!
O Light to us that wander there
Amid the world of woven trees!

Gilthoniel! O Elbereth!
Clear are thy eyes and bright is breath,
Snow-white! Snow-white! We sing to thee
In a far land beyond the Sea!

O Stars that in the Sunless Year
With shining hand by thee were sown,
In windy fields now bright and clear
We see your silver blossom blown!

O Elbereth Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas

Sunnuntaina tuli sitten lorulle loppu. Elämäni ja tulevaisuuteni menee taas uusiksi. Tämä on ollut hyvin tuskallista, olen rukoillut ja yrittänyt saada selkoa miksi näin piti käydä. Olen viettänyt pari päivää ystäväni Fannyn luona missä sain itkeä rauhassa, sillä minä en pystynyt olemaan yksin kotona. Sitten vietin yhden yön äitini luona, ja viime yön vietin ensimmäisen yön kotona. Enää en itke, mutta sydämeni on vieläkin pirstaleina.

En haluaisi enempää kertoa tästä, sillä en halua kirjoittaa tähän sanoja ja tekoja mitä myöhemmin tulen katumaan. Osaksi siitä syystä, koska asia on niin monimutkainen, enkä halua asettaa ketään huonoon valoon. Sanotaan vain, että joskus Jumala ei aina vastaa "kyllä" meidän pyyntöihin. En tiedä, miksi näin on tapahtunut, enkä tiedä mitkä Hänen aikomuksensa ovat minun suhteen, mutta haluan uskoa että Hän vielä antaa minulle arvoa ja onnellista loppua. Pakko on myöntää, että joskus haluaisin kysyä "miksi?", mutta en halua kyseenalaista Hänen tahtoaan. En tiedä miksi Hän vei minulta sen, mikä merkitsi minulle enemmän kuin mitään muuta, mutta en halua luopua toivosta. Yritän vain rukoilla, ja ehkä jonain päivänä palapelin palaset loksahtavat paikoilleen.

Heti kun uutinen erosta kiri intialaisen ystäväni korviin, hän päätti ryhtyä minun matchmakeriksi. Hänellä on kiikarissa järjestää minut naimisiin serkkunsa kanssa. En voi muuta kun nauraa, on siinä minulla ystävä. Enkä tarkoita tätä sarkastisesti. Hän tarjosi samaa tarjousta parisen kuukautta sitten, mutta kieltäydyin. Hän tulee huomenna keskustelemaan asiasta, minä aion vain istua ja kuunnella mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä tämä on hänen tapansa lohdutella minua, joten en aio pinnistää vastaan. Mihinkään naimakauppaan en ryhdy, mutta voin ainakin kuunnella mitä hänellä on sydämessään. Pakko myöntää, että osa minusta on kiinnostunut...

Hiihtolomalla olisi aikomus matkustaa jonnekin, sillä kaipaan nyt irtiottoa Suomesta ja kaikesta kaaoksesta. Italia kiinnostaisi, mutta ei koska siellä asuu eräs tietty gigolo, minkä syliin en halua päättyä. Turkki on myös vahva ehdokas, sillä siellä olen käynyt ja siellä oli kivaa. Matkustelin Istanbulissa kaverini Suvin kanssa pari vuotta sitten, ja nyt olemme miettineet jos toistaisimme saman. Turkissa odottaa myös ystäväni Berk, jonka kanssa oli silloin pientä romanssia. Nyt ei ole romanssi mielessä, olemmehan onnistuneet pysymään hyvinä ystävinä kaikesta huolimatta. Olisi kuitenkin kivaa nähdä vaikka kahvikupposten äärellä. Mutta tosiaan, pois Suomesta olisi nannaa. Vain jos kukkaro olisi samaa mieltä..

Viikonloppu menee leffojen katseluun, lauantaina katsomme tyttöjen kanssa ensimmäisen Don-filmin, sunnuntaina menemme Lauran kanssa leffaan katsomaan toisen osan. Perjantai menee tosiaan kuunnelleen intialaista matchmakeriani, minkä jälkeen yritän tavata edesmenneen ystäväni pikkuveljeä. Hänelläkin on ollut vaikeaa, joten menen antamaan itkevälle olkapäätä.

Eilen kävin ostamassa sen, minkä olen haaveillut saavani jo puolitoista vuotta. Hamsterin. Hän on talvikko, ja nimeksi tuli Parvati "Paro" Shaphire. Hän on nyt minun rakkaudenkorvike, ja kohtelenkin häntä kuin vauvaani, vaikka kyseessä on vain pieni eläin. Laitan kuvia hänestä myöhemmin, sillä kaupassa suositeltiin antamaan hänelle pari päivää tutustuakseen uusiin ääniin ja uuteen asuinympäristöön. Hän on nukkunut suurimman osan ajasta kopissa, mihin laitoin pumpulia pehmusteeksi. Äidin pikku kulta <3

Ei minulla ole hätää, yritän edetä päivä päivältä. Keskityn nyt opiskeluun, duuniin, harrasteisiin ja matkusteluun. Yritän löytää itseni ja uuden polun elämälleni, vaikka juuri nyt tuntuu että kaikki polut on poltettu maan tasalle. Ehkä jonain päivänä palapelin palaset loksahtavat paikoilleen, tavalla tai toisella.

Näin eilen unta eräästä ritarista, jota luulin valkoiseksi, kunnes tajusin ettei hän ollutkaan niin valkoinen. Herätessäni tunsin vihaa, kaikki se mitä luulin jättäneeni taakseni palautuivat yhtäkkiä sieluuni. Hetken rauhoitettua tunsin vähän surumielisyyttä, mutta onnellisuutta. Tämä inspiroi minua nyt avaamaan sitä pelättyä kansiota, X-kansiota. Kirjoittelen tätä huvittuneessa olotilassa, kyseessä ei ole mikään katkeran likapyykin pesu. Mainittakoon, että en ole koskaan seurustellut suomalaisen miehen kanssa, joten tässä on siemaus ulkomaalaisia mausteita :D

Stephan - libanonilainen ensirakkauteni, johon tutustuin Facebookin ensihetkistä alkaen. Olin silloin 18 vuotias, sydänsurut eivät olleet minua haavoittanut, olin koskematon ja vitivalkoinen lakana (noin imelästi sanottuna). Luin Barbara Cartlandin ja Harlequinin rakkaustarinoita, unelmoin valkoisesta ritarista ja kaikesta ruusuisesta. Kaikki alkoi ystävyydestä, sitten alkoi flirttailu, mies laukoi ihania kohteliaisuuksia ja minä tietysti koin sen hirmuisen jännittävä. "Minäkö kaunis? Herranen aika, tämä mies on kuin runoilija!" Kaikki me tiedämme millaista se ensirakkaus on. Haluamme palvoa häntä ja siksi käy vaikeaksi katsoa hänen pimeää puolta. Näin minulla tapahtui. Mies oli alultaan kuin itse täydellisyys. Kaikki meni mainiosti. Uskoin jo löytäneeni Suuren Rakkauden. Hän tuli hyvästä, katollisesta perheestä, sain jopa ensikontaktin äitiin, joka vaikutti niin mahtavalta persoonalta. Suhteen puolivälissä mies alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua. Hänestä tuli manipuloivat, kävi vieraissa ja minä halusin vain uskoa hänestä hyvää minkä vuoksi annoin aina anteeksi. Jos tapahtui jotain negatiivista, pientä tai suurta, minua aina syytettiin. Ja kilttinä tyttönä minä uskoin niihin. Äiti ja ystäväni huomasivat, etten ollut onnellinen enää, en enää ollut se sama henkilö. Minua pelotti, hermostutti koko ajan. En saanut hetkeäkään mielirauhaa, vaikka joskus kielsin kaiken itseltäni. Lopulta mies lähti, ja jätti minut itkemään. Kesti varmaan pari viikkoa tai kuukauden, kunnes vihdoin aloin näkemään hänen todellisen luonteensa. Silloin silmäni avautuivat, se oli hyvin vapauttavaa.

Ahmed - tarinoissa on aina Musta Ritari. Noh, tässä hän on. Egyptiläinen muslimi joka yhtäkkiä ponnahti elämääni ilman että edes ehdin ymmärtää. Itse asiassa tämä suhde oli tavallaan niin omituinen, että en vieläkään tiedä mitä oikein tapahtui. Noh, olin juuri täyttänyt 19 vuotta, kun hän sitten ilmaisi jos voisimme harkita vakavampaa suhdetilaa. Noh, mikäs siinä, miehellä oli hyvä työ, perhe ja vaikuttikin hyvin normaalilta. Puolet suhteesta meni aikalailla liukuhihnalla. Päivällä opiskelin, illalla vietettiin laatuaikaa Messengerin kautta (siihen aikaan en edes tiennyt mistään Skypesta). Kaikki meni melko mukavasti, jopa perheeni alkoi pikkuhiljaa sulaa tälle miehelle. Joulun aikaan hänen isänsä kuoli pitkäaikaiseen sairauteen. Helmikuussa matkustin Egyptiin hänen luokse. Kaikki meni hienosti, tapasin hänen ystäviään ja hänen veljensä. Koko matka oli yhtä unelmaa. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin nähdä merkkejä, mitkä viittasivat että kaikki ei ole niin kuin luulin. En aluksi ottanut asiaan kantaa, oletin että edellinen suhteeni oli traumatisoinut minut sen verran, että näin omiani. Suhde jatkoi kasvamistaan, rupesimme jo puhumaan tulevaisuudesta, minä halusin kaivaa informaatiota elämästä Egyptistä, ja millaista olisi elää sen kulttuurin kanssa. Erityisesti otin kantaa siihen, mistä minun piti luopua. Ilmeisesti aika monesta asiasta, mutta halusin sitä kovasti. Perheeni alkoi hyväksyä hänet, minkä pidin hyvänä merkkinä. Pari kertaa keskustelimme jo avioaikeista. Kun kesäkuussa 2009 menin häntä taas tapaamaan, tiesin heti että jotain oli pielessä. Sanokaamme kuuden aisti tai mikä lie, mutta oli koko ajan tunne että jokin oli pielessä. Erityisesti huolenaihetta aiheutti hänen Ukrainalainen eksänsä, joka ilmeisesti oli kuvioissa, mutta vain "koska perhe piti hänestä". Hän oli muslimi, hänellä oli yliopiston paperit... toisin sanoin hän oli täydellinen. Ja pidin häntä (syystäkin) huonona merkkinä. Silmiini lensi koko ajan merkkejä, jotka kehottivat minua juoksemaan pois. Yritin näistä aina Ahmedille kertoa, mutta hän kielsi ne ja väitti niiden olevan minun päässä. Sen kesän aikana tiesin että kohta tapahtuisi jotain pahaa. Yritin sanoa itseni irti suhteesta moneen kertaan, pelkäsin oman terveyteni vuoksi. Hän pyysi minua jäämään, vannoi rakkauttaan ja vannoi ettei mitään ole tapahtumassa. Jäin hänen luokseen, mutta silti heräsin joka päivä levottomana, hermostuneena. Uskon että Jumala lähetti ne viestit varoittaakseen minua. Syyskuussa 2009 jouduin hyvin ilkeän väkivallan uhriksi. Yritin soittaa ja viestittää asiasta Ahmedille, mutta hänestä en kuullut 2.een viikkoon. Ajattelin suhteen olleen ohi, joten annoin asian olla, vaikka aina odotin hänen soittoa. Myöhään syyskuussa pommi tipahti: eräässä sosiaalisivustossa hänen eksänsä oli ottanut Ahmedin sukunimen! Kyselin häneltä mistä oli kyse. Vastaus: he olivat menneet naimisiin. Sydämeni pirstoutui, maailmani kaatui. En pystynyt hengittämään, se oli sellaista henkistä ja fyysistä kuolemaa mitä en ikinä toivoisi kenenkään kokevan. Nytkin pari kyynelettä putoaa poskeani pitkin kun kirjoitteen näitä sanoja. Seuraavana päivänä sain häneltä viestin, missä hän kertoi olleensa vain kiireinen. Kerroin tietäväni totuuden. Miksi?? Hänen vastaus: "halusin kertoa sinulle mutta en tiennyt miten. Isäni kuoleman jälkeen minun oli pakko tehdä näin, hän on muslimi ja perheeni rakastaa häntä. Rakastan kuitenkin sinua ja olen tosi pahoillani." En tiedä pitikö hänen sanoihin uskoa, en vieläkään tiedä kaikkea, mutta toisaalta en välitä. Tästä seurasi että en pystynyt jatkamaan opintojani, kävin läpi vaikean vaiheen mikä kesti useita kuukausia. Itkin, näin painajaisia, makasin suurin osan ajan sängyssä vatvoen omaa typeryyttäni, hänen petollisuutta... Joskus ne tunteet tulivat niin suurina aaltoina että raivopäässäni heitin lasin päin seinään. Vasta tämän vuoden tammi-helmikuussa kirjoitin hänelle, missä annoin hänelle teoilleen anteeksi. Nykyään hän on onnellisesti naimisissa ja heillä on poikavauva. Sen koomin en ole hänestä kuullut, enkä välitä kuulla.

Tässä sivussa minulla on lisäksi ollut 2 pientä romanssia:

Ali - turkkilainen jonka kanssa vietin mukavan kesän 2009 aikana, jolloin halusin päästä eroon Ahmedista. Hän nappasi minut Kampin bussiasemalta, olin lähtenyt kotoa sillä siellä tapeltiin. Kello on oli varmaan lähemmän 11 illalla, istuin ja mietin minne mennä yöksi. Hän tuli juttelemaan, ja varmaan tunnin päästä hän tarjosi minulle yösijaa kämpästään. Söimme, juttelimme ja huomasimme että meillä synkkasi hienosti. Mitä ei tapahtunut lakanoiden välissä, mutta se yö meni oikein mukavasti. Seuraavana aamuna heräsin töihin, hän antoi avaimensa minulle, ja sanoi että saan käyttää hänen kämppäänsä ihan miten haluan. Vietin siellä suurin osan kesän, kotona en millään pystynyt olemaan. Vietimme aikaa yhdessä milloin missäkin, tapasin hänen ystäviään ja tunsin pitkästä aikaa onnellisuutta. Mietimme jopa jos joskus saattaisimme jopa edetä seurusteluun, mutta siihen odotin että pääsisimme Ahmedin kanssa jonkinlaiseen sopuun. Vaikka rakastin Ahmedia, en silti pystynyt luottamaan hänen sanoihinsa niin kuin ennen (hyvällä syyllä). Ali ilmaisi niin minulle kuin ystäville, ettei hänellä tule enää olemaan muita tyttöjä. Pidin sitä hyvänä asiana. Jospa tästä tulisikin jotain. Yhtenä kesäpäivänä palasin hänen kotiinsa, ja kappas vain - mies löytyi sängystä toisen naisen kanssa. Viha vatvoi sieluani monta viikkoa sen jälkeen, ehkä jopa kuukausia. Yritimme korjata tilannetta, mutta lopulta en vain pystynyt enää luottamaan häneen. Kesän lopussa meillä ei enää ollut syytä tavata. Palasin normaaliin arkeen ja Ahmedin kanssa jatkoimme vanhaa rutiiniamme. Loput tiedättekin jo...

Berk - pidän hänen nimeään salassa tiettyjen asioiden vuoksi. Tämä turkkilainen oli ollut chattikaverini jo melko kauan, ja Ahmedin lähdön jälkeen hän auttoi minua minkä pystyi. Tapaninpäivänä 2009 lähdin kaverini kanssa kahdeksi viikoksi hänen luokse Istanbuliin, unohtaakseni kaiken. Vietimme mukavaa aikaa, vaikka Ahmedin ja Alin tuomat traumat vielä sekoittivat pääni ja saivat oloni levottomaksi. Silti matka kävi hienosti. Melkein toivoin että olisin saanut hänestä uuden kumppanin, mutta hän rakasti vapautta, enkä halunut sitä häneltä viedä. Päätyimme lopulta vain ystävyyteen, mikä on jatkunut tähän päivääkin asti ilman mitään suurempaa draamaa. Palasin kotiin toivoen, että ehkä jossain on joku minulle tarkoitettu. Ikuisena romantikkona uskon, että kaikille on joku. Tammi-helmikuussa  2010 tapasin Navinderin, ja loput on historiaa.

Lapsena ja nuorena minun annettiin uskoa, että rakkaus joko tekee sinusta kokonaisen, tai tuhoaa sinut. Halusin aina uskoa rakkauteen, vaikka äidilläni on ollut vastoinkäymisiä sen suhteen. Katsoessani äitini epäonnistumisia avioliittonsa suhteen, oletin etten koskaan löytäisi onnellista rakkautta. Kaikesta huolimatta halusin uskoa siihen, että rakkaus voi tehdä sinusta kokonaisen, kunhan vain löytää sen oikein, jonka kanssa on hyvä olla. Ja se että tekee oikeita valintoja. Olen käynyt läpi nämä miehet etsiäkseni rakkautta, mutta myös itseäni. Nyt, kohta 5 vuoden sotkujen jälkeen, alan pikkuhiljaa löytää itseni. Navinderin avulla olen löytänyt itsessäni puolia, mitä en edes tiennyt minun omaavani. Hänen kanssa olo on aina turvallinen. Joskus entiset traumat saattavat aiheuttaa pelkoa, mutta olen nyt oppinut pääsemään niistä eroon. Kaikki ei ole vielä täydellisessä tasapainossa, mutta askel askeleelta pääsen varmasti siihen mihin haluan tähdätä.

Juttelimme eilen Navinderin kanssa hyvin painavista asioista. Yhdessä vaiheessa annoin kaiken kiehauttaa aivoni siihen pisteeseen että pelkäsin oikeasti oksentavani. Tappelua siitä syntyi. Sitten otin ja hengitin hiljaa, mumisin omaa mantraani ja koetin saada ajatukset järjestykseen. Häpeän että annan itseni räjähtää ja aiheuttaa sekasortoa. Haluan vain sanoa asiat niin kuin ne ovat, vaan ne sattuvat aina tulemaan juuri väärällä tavalla. Olen yrittänyt korjata sitä virhettä, nytkin oli pakko nostaa hattua että ymmärsin panna pillit pussiin hyvissä ajoissa. Se ei ole paljoa, mutta jonkinlainen alku. Ikävää Navinderin puolesta että hänen pitää nähdä se puoli minussa mitä itsekin olen aina inhonnut.

Näillä näkymin saattaa myös olla että hän saapuu Suomeen ensi kuussa business-viisumin avulla. Vielä kaikki ei ole 100% selvää, mutta siihen tähtäämme. En kestä tätä viestittelyä, asiat olisi hyvä puida kasvokkain, hillitysti ja rauhassa. Vielä en halua pitää toivoa liian korkealla, ollaanhan näissä tilanteissa ennenkin oltu.

Italialaishurmuri Antoniolle taas uskalsin jonkin aikaa sitten kertoa että en ole häntä varten tarkoitettu. Ensin otti asian hyvin raskaasti, mutta seuraavana päivänä pyysi kuitenkin, että pysyisimme ystävinä, kuulema olen niin ihana persoona muutenkin. Sopiihan se minulle, kunhan se pysyy myös ystävyytenä. Annoin hänelle myös luvan tulla Suomeen, mutta hän saa luvan etsiä muun majoituspaikan kuin minun sohvani. Haluan keskittyä minun ja Navinderin välien korjaamiseen.

On tässä 3 kuukauden aikana ehtinyt nähdä asioita uusista perspektiivistä. Otetaan esimerkki: jos Navinder ehdotti minulle jotain mikä ei minusta ollut välttämätöntä (esm jos hän haluasi hankkia minulle jotain tai tehdä jotain puolestani), suustani lensi heti ensimmäisenä jyrkkä "ei". Nyt jälkeenpäin vasta olen ymmärtänyt, että se on ollut hänelle kuin naulaisin hänet lattialle ja kohtelisin häntä kuin mattoa. Navinder halusi aina miellyttää minua, se oli hänen tapansa osoittaa rakkauttaan, ja minä vastasin siihen etten halunnut häneltä mitään. En oikein ymmärtänyt sitä silloin, mutta nyt ainakin opin läksyni. Nykyään voisin opetella sanomaan enemmän "kyllä", muutoin voisin varovasti sanoa "oletko varma" tai "kunhan siitä ei tule mitään ongelmia..."

Luulin aina että rakkaus helpottuu iän myötä, mutta olin siinäkin väärässä. Ehkä opimme uutta asiasta, mutta silti hammas jää vihlomaan. Huhhuh.

Kotona taas. Nyt on taas reissailtu niin paljon että loma kelpaisi. Tuli intereilattua ympäri Italiaa: Rooma, Napoli, Pisa, Venetsia, Verona ja Milano tuli nähtyä, poiketen Caprin saarella, Genevon rannoilla, Portofinon kauniissa puutarhoissa ja Firenzen ruokakaupassa. Aivan ihana kokemus, kaiken kaikkeaan, tuli nähtyä ja tehtyä kaikkea sellaista mitä en olisi ikinä uskonut voivani tehdä. Kiipesin ylös Pisa tornille, ajelin kondolilla ympäri Venetsia kanaaleja, maistoin maailman parasta pizzaa ja pasta carbonaaraa (pastasuosikkini), lokoilin rannalla lähes kolmenkympin helteessä, ynnä muuta kaikkea ihanaa.

Caprin Saari

Napoli oli ensimmäinen etappi, ja voin sanoa ettei se ollut mitä parhaimpia paikkoja. Napoli on tunnettu suurista roskavuorista, ja sitä näkyi. Olo oli kuin Egyptin kaduissa, roskaa lojui missä sattui, ja ilmapiiri vaikutti myös hieman tynkältä. Illalla ahdisti, varsinkin yhdessä vaiheessa kun kaverin kanssa kävelimme hiljaisia katuja, jolloin vieressämme olevan bussin kuski rupesi juttelemaan meille. Outoa oli se että bussissa ei ollut valoja ja takapenkeissä istui pari miestä. Ystäväni, puoleksi italialainen, ymmärsi mistä oli kyse, sai kuskin ajamaan bussin pois jolloin selitys kuului: he luulivat meitä prostituoiksi. Kiva. Mutta seuraavan päivän lauttamatka Caprin saarille sai mielialani kohoamaan. Laituria oli vain vaikeaa löytää vaikka se kartalla näyttääkin helpolta. Saari itsessään on kuin urbaani oma maailmansa. Pieni saari joka kauneudellaan sokaisi minut, ahh, jos saisi rikkaan miehen voisi ostaa sieltä talon missä kasvaisi tuoreita sitruunoita ja mandariineja...

Pisan torni oli jännittävä kokemus, huipulle päästessään jalat ihan tutisi. Ei korkeus minua haitannut, vaan tornin kallistuva asento sai olon vähän hermostuneeksi, mutta siihen tottui lopulta. Näköalat olivat aivan mahtavia, tornikin hurmasi minut kokonaan.

Näitä poseerauskuvia oli hauska ottaa.

Tässä kaverini on kaatavinaan tornin alas kun minä kauhistelen vierestä :D

Tornin lähellä löytyi ravintola Kiste - myivät mitä oli mielestäni Italian parasta pizzaa. Kokeilkaa!

Pisalta lähdimme jatkamaan Venetsiaan, eihän sitä tiedä milloin se kaupunki lopulta vajoaa lopulta veden alle. Ihastelimme kaverini kanssa naamioputiikkien maskeja ja ajoimme kanaalia pitkin kondoleilla. Halpaa hupia se ei ollut, 40€ per henkilö. Puoli tuntia kesti, mutta upeita paikkoja näimme. Ajelimme jopa Marco Polon ja Casanovan kotien vierestä. Aurinko suosi meitä sitä päivänä, ja rakastuneita pareja näkyi tuhansittain. Venetsiahan on rakkauden kaupunki, mikä myös sai oman sydämeni vähän itkemään. Jos olisin kokenut sen yhdessä Navinderin kanssa, olisin ollut hyvin hyvin onnellinen... Mutta ostin upean maskin naamiaiskaupasta, hah.

Casanovan talo

Venetsiasta matka taittui meidän kovasti odotettuun kaupunkiin, Milanoon. Meitä vastassa oli Antonio, italialainen ystävämme joka majoitti meidät luokseen. Meidän oli tarkoitus oleskella vain viikonlopun, mutta koska emme päässeet Pariisiin ylibuukattujen junien takia, päätimme jäädä pidemmäksi aikaan Milanoon. Ystäväni palasi takaisin Suomeen seuraavan viikon keskiviikkona, minä jäin vielä viikoksi, sillä kotiinpaluu tuntui niin ahdistavalta.

Ihastuin Milanoon toden teolla, se olisi paikka missä voisin ajatella asuvani. Jäisin silti kaipaamaan merta, lähin ranta oli 1 ja puolen tunnin ajomatkan päässä, Genevossa, minne Antonio sääntää joka sunnuntai. Muutoin kaupunki sopisi minulle, ne vanhat rakennukset, ihmiset ja kulttuuri sai minut tuntemaan oloni hyvin kotoisaksi, luontokin on aina lähellä. Kunhan opintoni loppuvat saatan muuttaa välimerelle, tänne Suomeen en haluaisi jäädä, sen päätin jo lapsena.

Milanosta ajelimme Antonion ja kaverini kanssa Veronaan, Romeon ja Juulian kaupunkiin, mihin tämä rakkaustarina sijoittuu. Hyvin romanttinen, pieni kylä mihin ahdataan hirveästi turisteilla. Mutta koska sinä päivänä satoi, oli siellä rauhallisempaa meininkiä. Shakespearen tunnetuin tarina näkyy kaikkialla, on heidän nimensä mukaan nimettyjä putiikkeja ja ravintoloita yllin kyllin. Ja tuli shoppailtuakin halvalla :D Mielenkiintoisinta oli käydä katsomassa Juulian parveketta, jota ympäröi Rakkauden Seinät, mihin tuhannet ja toiset tuhannet rakastavaiset ovat kirjoitelleet nimensä.

Kiivettiin myös korkeaan Lambertin torniin. Näköalat olivat huikeita, paremmat kuin Pisalla, uskoisin.

Viikon vietimme sitten Antonion kanssa kahdestaan kun ystäväni palasi kotiin. Ja saanen sanoa että kyllä ne italialaiset osaavat flirttailun alkeet. Saattavat vislata perässä ihan tyhjästä, heittelevät kohteliaisuuksia kuten "cara mia" ja "bella donna" kun kävelevät ohi, ja vilkuttavat flirttailevasti jos ovat liian kaukana. Eivätkä pelkää osoittaa tunteitaan, sen opin Antoniolta. Jo ensimmäisenä iltana kun juhlimme kaikki kolme plus An ystävän kanssa, kaverini vinkkasi miehen tiirailevan minun perässä. Yritin reissun aikana pitää matalaa profiilia, en halunnut mitään suurta sillä vaikka A olisikin enemmän kuin täydellinen minulle (tiedän että äitini rakastuisi mieheen totaalisesti ja tönäisisi minut luudalla miehen kanssa avioon), sydämeni kuuluu yhä Navinderille, ja haluan jatkossa korjailla välimme. A on hieno ihminen, mutta en tunne häntä kohtaan mitä muuta kuin ystävyyttä. En vain uskalla sitä sanoa, pelkään murskaavansa hänet. Uskokaa pois, kun mies ajattelikin minun lähtöä, hän itki, ja juna-asemalla kun olin lähdössä takaisin Roomaan lentoani odottamaan, mies purskahti itkuun kuin pieni vauva. A teki tilanteen hankalaksi kun vierailuni ajan kokkasi, helli ja hemmotteli minut piloille, ja lopulta tunnusti olevansa rakastunut. Siihen mennessään hakkasin jo päätäni seinään. Miksi juuri minä?

Äidin kanssa puhuimme asiasta kun palasin kotiin. Hän oli sitä mieltä että unohda se mies, jos kerran en häntä kohtaan tunne mitään. Ja jos Navinderin kanssa on vielä toivoa, siihen kannattaa panostaa. Täytynee sanoa että matka kyllä kasvatti minut enemmän aikuiseksi. Aloin oppia uusia asioita, hoksasin juttuja mitä minulta oli jäänyt näkemättä, ja sain enemmän itseluottamusta. Rukoilen, että kaikki päättyy vielä hyvin.

28 päivää ja tämä likka täyttää kauniit 22 vuotta. En hirveästi haluisi sitä juhlia kun kaikki aina häipyy matkoille heinäkuun aikana. Ajattelin kuitenkin pitää pienet synttäritarjoilut, muutama läheinen ystävä illallisen äärellä, se kuulostaisi mukavalta. Elokuussa alkaakin meikäläisen lähihoitajan opinnot. Tervemenoa opiskelemaan niiden 16 vuotiaiden seuraan! Hah, minusta tuleekin ryhmän naaranleijona >:DDD

Nyt toivotan vain Hyvää Juhannusta kaikille!!

Kaulaa sattuu, tulikohan syötyä liikaa mehujäätä eilen? Innostuin eilen tekemään itsetehtyjä mehujäitä ostettuani jäätelömuotteja Ikeasta (halvalla lähti), ja nyt kurkkua heikottaa :(

Saattaa olla että lennän taas Intiaan heinäkuussa synttäreitteni kunniaksi. Vaikka ei siitä mitään lemmenlomaa varmaan tule. Näet viime reissun jälkeen meille valkeni että en ehkä sittenkään ole tehnyt rauhaa itseni kanssa. Epäröin vieläkin itseäni ja kykyjäni selvitä suhdekiemuroista, minkä vuoksi etsin ongelmia mitä ei edes ole olemassa. Navinder on tässä minua aina tukenut, mutta nyt hän sanoi ettei tulisi jaksamaan tätä enää kauan. "Rakastan sinua yli kaiken, mutta sinun täytyy lopettaa, minä en tähän pysty" hän sanoi. Ymmärrän että näiden kuukausien aikana, jolloin olemme olleet yhdessä, olen asettanut hänet kiirastuleen aina välein, ja vain koska pelkään alitusti että jotain pahaa sattuisi tapahtumaan. Nemesis on kuiskinut korvaani asioita jotka hämmentävät minua, ja minä tyhmä kuuntelin häntä.

Olemme siis olleet jonkin sortilla tauolla, jonka aikana yritän selvittää itseäni ja miksi teen näitä ikäviä asioita vaikeuttaakseen elämäämme. Rakastan Navinderia yli kaiken, en halua hänelle mitään muuta kun onnellisuutta. Mutta minun täytyy löytää itselleni jonkinlainen rauha ja harmonia jotta voisimme jälleen rakentaa tätä meidän unelmalinnaa jota kutsumme tulevaisuudeksi. Olen opetellut meditoimaan, toivon että sen avulla löytäväni reitin oikeaan suuntaan. Meditoidessa olen löytänyt myös tavan saada yhteyttä Jumalaan, joten koko hommasta tulee meditoinnin ja rukouksen välinen sielunetsintä. Mutta se toimii. Olen löytänyt itsessäni uusia puolia, sellaisia mitä en edes tiennyt että omin. Olen löytänyt uusi reittejä parantaa vanhoja pahoja tapojani, ja jatkan etsintää.

Ja koska suhteen korjaaminen tuntuu niin hemmetin vaikealta tekstareiden ja sähköpostin välityksellä, yritän päästä heinäkuussa Intiaan korjaamaan kaiken niin kuin aikuisten pitää. Saattaisin jäädä jopa kahdeksi viikoksi, sillä heinäkuu näyttäisi olevan hyvin hiljainen. Rukoilkaamme, että kaikki kääntyy pahain päin.

Joku rupesi saarnaamaan että olen paha kristitty koska olen ylistänyt Lady Gagan Judas-kappaleen musiikkivideota. No anteeksi, jos minä pidän sitä hyvin taiteellisena kristisymbolina. Minusta Gaga tuo omalla tavallaan hienosti esille Juudaksen luonteen, vaikka se modernin maailman kuvassa näytetäänkin. Kuulema katolliset väheksyvät videota niin paljon että olisivat haluneet estää sen leviämisen. Saanko sano teille, vaikka teitä rakastankin yhtä paljon kuin kaikkia muitakin uskovaisia, mutta eikö olisi mukavaa katsoa asioita avarin silmin?

Leikkasin muuten tukkani uuteen uskoon. Laitan kohta kuvia jahka saa ne ensin otettua kamerasta ulos. Sain vihdoin otsatukan. Tykkään!

Nyt shoppailemaan kankaita uusiin tyynyihin.

Sisälläni ulvoo sekä ilo että suru. Ja näillä kahdellahan on sama tekijä. Enää 3 päivää matkalleni, sain juuri matkakuumeeni vihdoin nousemaan. Näkemisen riemu sai sitten komean putouksen kun tuli viesti "viisumihakemukseni evättiin - taas. Ja kuulema en saa hakea uuttaa viisumia vähään aikaan, joten pelkään että joudumme taas tuomaan sinut luokseni seuraavan kerran [eli se kesäaika jota olimme miettineet]". Itku, epätoivo, raivo. Ensin meidän rakas Suomen lähetystö evää pääsyn, nyt Ranska. Hän joka keksi ulkoasiainpolitiikan saa minun puolesta kärähtää manalassa ainakin toiset pari tuhatta vuotta.

Olen nyt itkenyt pari tuntia eikä sille näy loppua. Osa minusta haluaisi luovuttaa, antaa hänen mennä jotta saisi löydettyään itselleen sopivamman vaimon jonka kanssa hän perustaisi perheen, sillä hän jos kukaan muu sen ansaitsee. Toinen osa taas haluaa jatkaa taistelua, ihan sama meneekö siihen kuukausia tai vuosia. Mutta se ei ole reilua häntä kohtaan. En voi olla kysymättä miksi juuri me? Miksi minut lähetettiin niin kauas? Syvällä sisimmässäni haluaisin vaan pakata ja jäädä sinne Intiaan, vain jotta saisimme sen elämän minkä aina olemme halunneet. Piupaut välitän opiskelusta, duunista, kaikesta... en vaan jaksaisi. Haluan vaan tehdä kaiken oikein, mutta mitä ikinä teenkin, joku vetää minut takaisin karuun todellisuuteen.

Ainoa lohtuni on odottaa pari päivää kunnes pääsen hänen luokse. Saamme vihdoin kasvotusten keskustella, haluan palavasti kertoa ahdinkoni ja suruni. Haluan että löydämme jonkun tien, joka lopettaisi kaiken vääryyden mikä meitä nyt kiusaa. Vielä jos jaksaisi pari päivää. En halua ajatella paluuta, se raastaa minut hengiltä. En halua ajatella paluuta kotiin, arkeen ja sen tuomaan yksinäisyyteen. Jo viimekertainen ero tuntui aivan kamalalta. Miten voisimme selvitä niistä, sillä niitä joudumme todennäköisesti kohtamaan vielä monta.

Syytän kaikesta itseäni. Minä tähän peliin menin mukaan, vaikka tiesin riskit. Nyt vaan pelkään että olen hotkaissut liian suuren palan. En haluaisi häntä jättää, mutta miten voin olla varma, että saisimme yhteisen tulevaisuuden kun pari hemmetin paperia estää meitä saamasta toivettamme? En halua mitään muuta kuin hänen syliin, nyt ja aina. Siinä minulla on aina turvallisin olo. Rukoilen ja rukoilen, mutta milloin saamme vastauksen? Milloin saamme merkin, joka kertoisi että tulevaisuus-haaveemme eteen kannattaa taistella?

Ennen matkaasi sanoit "ehkä viikon mittainen hiljaisuus tekisi hyvää meille. Saisimme nollattua ajatukset ja kun vihdoin palaan takaisin, ja tapaamme jälleen lomasi aikana, ymmärrämme paljon me toisillemme merkitsemme".

Nämä muutamat päivät ovat menneet keskittyen omaan elämääni täällä Suomessa. Työ, harrastukset ja kavereiden tapailu on sujunut hyvin, vaikka ajatukseni ovatkin sinussa joka ikinen hetki. Silti tuntuu että olen saanut vähemmän tehtyä kun yleensä. Johtuukohan koska olen niin tottunut että iltaisin istumme ja juttelemme päivistämme ja kaikesta tapahtuneesta, ja nyt kun olemme erillämme, en keksi syytä tehdä mitään erikoista. Alunperin oli suunnitelmissa aloittaa kevätsiivous, kirjoitella ja puuhastella, mutta sen sijaan jämähdän täällä kotona vaan istumaan, enkä keksi mitään fiksua. Tunnen itseni hyvin typeräksi, mutta kai totuus on, että en kerta kaikkiaan ole toimivainen ilman sinua.

Joskus mietin, miksi meille kävi näin. Miksi Jumala päätti lähettää meidät niin kauas toisistamme? Jos Hän ei meitä tarkoittanut toisillemme, niin miksi kaikki tuntuu niin turvalliselta ja oikealta? Teimmekö jotain väärin edellisessä elämässämme, että rangaistuksena oli pitkä välimatka, ja että saadaksemme toisemme meidän on taisteltava siitä? Onko meidän todistettava Hänelle, että rakkaus voi voittaa kaikki esteet? En haluaisi kyseenalaista Hänen valintojaan, Hänen toiveensa on lakini, mutta rukoilen, että lopulta kaikki päättyisi onnellisesti.

Tahtoisin itkeä, mutta matkani lähenee, ja päivä päivältä sydämeni riemuitsee. Olen myös jännittynyt, sillä edellisestä tapaamisestamme on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Uskon kyllä että heti kun tunnen käsivartesi ympärilläni, tunnen olevani siellä missä pitääkin.

Tuntuu vaikealta olla näkemättä tuota ihanaa olentoa, olla puhumatta ja söpöilemättä. Hän on tuolla jossain, ja jostain syystä tekstiviestien lähetyksissä on iso aukko, ne tulee pitkillä viiveillä, jos ollenkaan. Päätin etten odota häneltä mitään, sillä tiedän että vaikka teknologia onkin huipussaan, ei se aina toimi. Ja tiedän että hän sen ymmärtää. Tuntuu kuin pystyisimme ajatuksilla lähettää viestejä, voin kuulla hänet sydämessäni ja tuntea hänen läsnäolonsa. Se sentään lohduttaa. Enkä halua häntä häiritä, hän tekee kovaa työtä meidän tulevaisuuden eteen. Nytkin hän matkusti junalla Rajasthaniin, vaikka hän inhoaa pitkiä junamatkoja. Mutta hän tekee sen silti, säästääkseen rahaa meidän lomalle, jotta voisi hemmotella minut piloille. Yritän rohkaista häntä olla koko ajan murehtimatta minun hemmottelua, olen sen verran simppeli ihminen etten tarvitse mitään muuta kun hänen rakkautensa. Mutta hän vaan niin haluaa ja haluaa, joten en kinastele asiasta enempää. Minun onnellisuus tekee hänet onnelliseksi, ja hänen hymynsä ja onnellisuutensa saa minut lentämään.

Tänään sain kaksi vierasta, leivoin marjapiiraan. Minusta on mukavaa hemmotella vieraita, aina pitää hankkia jotain pientä (tai isoa) purtavaa heitä ilahduttaakseen. Minulla on periaate että vieraita ei saa jättää nälkiintymään. Joten ostin valmiin murutaikinan, sekoitin marjat ja kermaviilin ja kaadoin taikinan päälle. Ja hyvää oli! Tuli katseltua vanhoja - ja hirveitä - valokuvia ja videoita meidän toheloinneista, mutta hyvät naurut niistä aina lähti. Osa saa kuitenkin miettimään, voiko niitä edes näyttää tuleville lapsille. Tuskin olisi mukavaa kertoa "tuossa isi ja äiti ovat hyvin hyvin tuhmia ja hassuja" kun selailevat jossain vaiheessa tulevaisuutta kuvia syntymäpäivä- ja muista juhlista. Enkä todellakaan ala heille selittämään että viini saa isi ja äidin tekemään hassuja asioita, saan sitten pelätä lasten kasvavan nuoriksi alkoholisteiksi. Omasta lapsuudestani olen oppinut että alkoholi ja lapset on pidettävä erillään, kaukana toisistaan.

Huomenna vien suurlähetystöön viisumihakemukseni. Sieltä suositeltiin viemään hakemukset ainakin kaksi viikkoa ennen matkaa, nyt kun on suuri matkasesonki meneillään. Saan nukkua pidempään.

On tämäkin viikko ollut aikamoista hampaiden kanssa irvistelyä. Totesin alkuviikon aikana itselleni, etten ole ollut täysin rehellinen itselleni ja rakkaalleni. En tiennyt että sodin vieläkin menneitä demoneja vastaan. Oletin jo pitkään, että ne olivat poissa. Vaan ei. Viimeisillään edessäni seisoo Pelko. Hän on onnistunut pidättelemään minua päästääkseni eteenpäin. Pelko, että joku tai jokin vielä vie Tonyn minulta, pelko ettemme voi saada elää unelmaamme. Se juuri aiheutti minun ja rakkaani välillä salamointia, eroakin jo mietittiin. Unettoman ja itkuisen yön jälkeen, tuli viesti

"Haluan sinut lähelleni, mutta en tiedä pystynkö siihen jos pelkäät tulevaisuutemme eteen. Luottaisit minuun, ainoastaan minuun, sillä en ole sinulle kertaakaan antanut aihetta epäröidä rakkauttani sinua kohtaan. Voitko jättää pelon taakse, jotta saisimme vielä sen, minkä haluamme?" Taas oikeassa, on se joskus ihmeellistä miten mies osaa lukea minua kun avointa kirjaa. Mutta oikeassa hän on. Olen antanut menneisyyden tuomat traumat ja pelot vangita mieleni ja sieluni, siksi saamme kärsiä. Haluan ne pois. Lopullisesti.

Tänään kävin tutun terapeuttini luona, hän oli suositellut tulemaan jälkitarkastukseen, sillä viime käynnistäni oli jo mennyt melkein vuosi (olisiko ollut toukokuussa 2010). Kerroin että voin erittäin hyvin, viime vuoteen verrattuna olen kuin taivaassa, mutta vielä on asioita jotka ovat jääneet vaivaamaan. Hän suositteli että tapaisimme vielä ainakin vähään aikaan, jotta saisimme ne ongelmat selvitettyä. Tuntuu hyvältä, luotan häneen, hän tuntee historiani ja auttoi minua suuresti pääsemään kaikesta kauhusta pois, mutta tunnen myös hermostuneisuutta. Tulenko onnistumaan tavoitteessani? Vai tulenko vaan vakuuttelemaan kaiken olevan kunnossa, vaikka sydän huutaa apua? Rukoilen, että tällä kertaa saisin rauhan.

Miksi ihmisten pitää lähteä ulkomaille pääsiäisen aikana, lippujen hinnatkin kohonneet taivaisiin asti? Siis Suomesta ulkomaille. Tonyn Pariisi-työkeikastakaan ei ole tietoakaan, viisumi-asiat pysyvät hiljaisina. Katsoimme viisumihakemuksen tilannetta netissä. Application for Applicant (nimi) has been forwarded to The Embassy on 16/03/2011. Onpa lohdullista. Näyttäisi siltä, ettei jopa business-viisumi Pariisin kautta auttaisi häntä luokseni. Lohdutamme sanomalla, että jos häntä ei tärppää, lennän hänen luokse, ja ilmeisesti lähdemme taas Goaan hemmottelulomalle.

Goaa on aina ikävä. Kunhan siellä ei ole täystungosta venäläisistä, kuulema tammi-helmikuun vaihteella siellä oli ollut kunnon tungos kun idän naapurimme käyvät siellä kylässä. Oli mukavaa olla siellä marraskuun alkupuolella, niin hiljaista menoa. Muistelen retkiämme, kun ajelimme vuokraamallamme skootterilla ympäri kaupunkia. Hän istui aina kuskin paikalla, minä turvallisesti takana, minä kun en ole motoriikan ystäviä. Käsivarteni hänen ympärillä, jotka hän aina välein nappasi ja suukotteli hellästi, jolloin puna nousi aina poskiini. Annoin pääni levätä hänen olkapäällä, selällä, ja katselin lumoutuneena maisemia. Nautin läheisyydestä, siinä minulla on aina turvallinen olo.

Minulla ei ole tapana välittää mitä ihmiset minusta ajattelevat. Jos joku ei hyväksy minua tällaisena, se on yksinkertaisesti hänen ongelmansa, eikä asiasta tulisi näin välittää. Meillä kaikilla tulisi olla tämä vapaus. Olla oma itsensä ja tehdä omia valintojaan. Se että elää vain tavalla, koska muutkin tekevät niin, tai haluavat hyväksyntää, ei takaa onnellisuutta.

Asiasta kukkaruukkuun, tästä aiheesta nousi tänään kysymys omasta valinnoistani ja miten se vaikuttaa minuun. Psyykkisesti siis, muutenhan minulla menee oikein hyvin. Aiemmin en antanut sen haitata mutta nyt se jotenkin jää vihlomaan hampaaseen. Tänään se vihloo pahemmin kuin aiemmin. Mutta haluan nyt tehdä asialle jotain, aion viedä sen loppuun asti. Ja kaiken tämän teen rakkaani vuoksi.

Minua hävettää ajatus, että minut esiteltäisi Tonyn väelle "kouluttamattomana naisena". Pelkään häpeällisiä, tuomitsevia katseita. Pelkään nimetystä, mitä saattaisin saada päälleni. Pelkään tahtovani kadota, palata tuhkaksi. Ja koska Tony työskentelee Bollywoodin kermassa, koen paineen vielä suuremmaksi. Hänen ystävättärensä saa minut aina vihreäksi, joko heidän hienon koulutuksen tai asemansa vuoksi. Koen, että minun tulisi olla hänen vaate, hänen asusteensa mikä tekisi hänen kokonaisuudesta täydellisen. Olen vaatimaton, intialaisiin verrattuna väritön, ei todellakaan mitään misseihin verrattuna... Koen että minun tulisi olla hiomaton timantti mitä hän kantaisi muun maailman edessä. En vaan siihen pysty. Hänen mukaan, asia ei ole niin. Hänestä meidän pitää olla tasavertaisia.

Juttelimme tänään asiasta. Itkien avauduin pelostani, en voinut vieläkään ymmärtää miten hän kolmesta miljardista naisista valitsi juuri minut. En ollut tehnyt mitään edistyäkseni elämässä, en ollut paljon mitään verrattuna niihin hienoihin ihmisiin, jotka hänen ympärillä pyörii. Tässä vaiheessa Tony sanoi niin upeasti:

"Rakas, sinä olet jo tehnyt minut hyvin, hyvin ylpeäksi. Kuinka moni 21-vuotias asuu itsenäisesti omillaan suurkaupungissa? Kuinka moni niin nuori olisi edistynyt työelämässä niin hienosti, jopa ilman koulutusta? Älä välitä mitä muut sinusta sanovat, heidän mielipiteillä ei ole väliä. Perheeni ja ystävänihän ovat tavanneet sinut, he rakastavat sinua. He eivät välitä mitä elämälläsi teet, heille tärkeintä on, että teet minut onnelliseksi. "

Hän ei häpeää sitä mitä teen, hän ei häpeää sitä mitä olen tehnyt. Hän pitää minua kädestä ja ylpeänä tiedostaa minusta muille, hienovaraisesti tietenkin. Intialaisilla kun on pahat aavisteet jos seurustelee ulkomaalaisen kanssa, puhumattakaan meidän isosta ikäerosta. Aihe on kyllä hyvin arka, mutta Tony saa sen aina kuulostamaan kuin prinsessasadulta. Tavallaan hän on myöntänyt, että mehän olemme kuin prinsessatarina, eikä siinä ole mitään hävettävää. Kaksi ihmistä rakastuu, entä sitten?

Olisi kai aika jo ymmärtää, että tärkeintä ei ole keskittää itsensä muiden hyväksymäksi, vaan tehdä asiat niin kuin haluaa, ilman pelkoa. Minulle on jo annettu hänet, pelkästään se on minulle suuri ihme. Siksi en saisi sitä tahrata itsesyytöksillä. Hän tarvitsee olan mihin laittaa päänsä, minä olen täällä häntä varten.

Pahoittelut että blogaus jäänyt vähän hiljaiselle. Olen sairastellut vähän välillä ja työt imenyt niin paljon voimia että ei aina jää muiden harrastuksien takia aikaa bloggailla. Mainittakoon että minulla on 2 muuta blogia mitä päivittää, mutta lupaan antaa enemmän aikaa tänne kunhan saan tehtyä uuden, sujuvamman aikataulun.

Rakas on Dubaissa kuvauksissa, palanee tiistaina takaisin Mumbaihin. Olemme kauhistelleet korotettuja hintoja, esm hotellihuoneessa, missä hän nyt asuu, on erillinen makkari, kunnon kylppäri ja keittiö pesukoneineen, maksoi pari vuotta sitten 20 euroa päivältä, nykyään siitä imetään jo 100. Hinnat kuulema (kuten olin vähän arvannutkin) kohosivat rakentamisen ja uudistuksien takia, pitihän heidän rakentaa maailman pisin hotelli, kallein satama (siinä meni kauniit korallitkin) ja oli hankkeena myös muitakin nähtävyyksiä. Niin ja eikös heillä ollutkin viime vuonna se kallein joulukuusi? Dubain talous alkaa olla rappiolla joten minkäs sen parempi syy korotella hintoja. Turismikin on kuulema vähentynyt roimasti korotuksien takia. En ihmettele. Tony ei ole asiasta niinkään hätkähtänyt, huolissaan on vaan saako hän ostettua minulle mitään tuliaisia. Johan tässä on taas kättä väännetty kun minä minimalistina sanoin että älä osta mitään. Jos on pakko, niin vaikka kaula- tai rannekoru. Mutta ei, tämä neiti pitää hemmotella piloille.

Olen alkanut pikkuhiljaa hyväksyä Tonyn hemmotteluja, vaikka omatunto huutaakin aina välillä. Keskustelin äidin kanssa taannoin asiasta, ja äiti kehotti minua hyväksymään että mies haluaa vaan ilahduttaa minua. "Ja minä kun luulin että naiset vaativat saada erikoiskohtelua", hän sanoo. Niin, mutta koska kasvoin hankalassa ympäristössä, missä miesmallista ei ollut tietoakaan, olen niin tottunut että hommat hoidetaan itse. Olen kuitenkin yrittänyt muuttaa tätä itsepäistä ajattelutapaa, olenhan nyt osaa parisuhdetta, ja "minä ja minun tapani" ajattelu kannattaisi vähentää.

Niin, nyt helmikuussa tuli kokonainen vuosi siitä, kun mies tunnusti haluavansa olla muuta kuin ystäviä. Meni siinä pari kuukautta kunnes aloin lämmetä ajatukselle. Tie on ollut vaikea, mutta en ole katunut päivääkään. Vaikeuksia aiheuttivat edellisen vuoden traumat ja pelot, mutta hitaasti ja varmasti en ole ainoastaan parantanut taitojani parisuhteessa, vaan myös kasvanut parempana ihmisenä. Ennen Tonya, hädintuskin tiesin mitä parisuhde oikein oli, en tiennyt mitä on hyvä sanoa ja tehdä. Tonyn avulla olen oppinut yhtä sun toista elämästä ja rakkaudesta, hänestä on tullut guruni ja kulkutoverini. Ja eteenpäin mennään.

On se ihme kun kaksi sielua toisilta kolkilta maailmalta voivat löytää toisensa ja löytää yhteyden. Tosin, maat ja sen byrokratia ovat ihmisen oma luoma tapa hallita sen kansalaisia. Loppujen lopuksi me kaikki olemme Jumalan lapsia, meillä on rakkaus yhteisenä kielenä.

Muihin asioihin, ettei tästä tule homejuustoista päivystystä :D Olen nimittäin päättänyt luopua oppisopimus-opiskelusta. Syynä on että se tulee työnantajaksi kalliiksi, mutta myös olen huolissani sen tuomasta paineesta. Jos yksikin kurssiin tulee hylätty, koko koulutus perutaan. Opiskelu tavallisessa oppilaitoksessahan voi lukea kurssit uudestaan, ja parantaa numeroitaan. Arvelin, että tämä istuisi paremmin minulle, minulla kun on oppimisvaikeuksia ja pelkään paineiden kasvavan niin isoksi, että romahdan jossain vaiheessa. Sitä paitsi kaipaan opiskeluelämää, kaipaan tutustua uusiin ihmisiin ja stressailla kokeiden kanssa.

Nyt lopettelen, pyykit odottavat ja suihkussa pitäisi käydä.